»LÄÄKITSEMISTAIDON ISÄ».

Sokrateen ja Platonin aikoina eli Hippokrates, jota on nimitetty »lääkitsemistaidon isäksi». Hänen kotipaikkansa oli Kōs-saari, kaunein Vähän-Aasian lounaisrannikkoa reunustavista saarista, ja hän kuului perheeseen joka polveutui Asklēpióksesta, lääkitsemistaidon jumalasta. Tämän latinalainen nimi oli Aesculāpius, josta johtuu lääkärin nimitys eskulaappi. — Asklepioksen pyhäkköjä oli melkein kaikkialla helleenisessä maailmassa, ja niihin tulvi laumoittain sairaita saadakseen apua ja neuvoja kipuihinsa. Asklepioksen kuuluisimmat temppelit sijaitsevat Kos-saarella ja Epidauroksessa Argoliin maakunnassa.

Kaivauksia suoritettaessa viimeksimainitulla paikalla on löydetty kivitauluja, joiden kirjoitukset kertovat lukuisista ihmeparannuksista, joita täällä on tapahtunut ontuville ja rammoille, sokeille ja mykille, keuhkotautisille ja leininlyömille, ihmisille, joita oli vaivannut rakkokivi, paiseet tai tulehdukset tai käärmeenpuremat tai joilla on ollut ruumiissaan nuolenkärkiä. Hedelmättömät naiset voivat täällä tulla siunatuiksi.[14] Epidauros oli antiikin Lourdes.

Kun sairaat olivat uhranneet jumalalle ja kun heidät oli soitolla ja laululla saatettu voimakkaasti suggestiiviseen tilaan, he saivat viettää yön temppelissä nukkuen uhrieläinten taljoilla, ja aamulla he nousivat terveinä tai heille oli ainakin unessa ilmoitettu, miten he saavuttaisivat terveytensä. Monelle onnettomalle Asklepioksen temppeli kuitenkin oli kärsimyksen tien viimeinen pysähdyspaikka: hautausmaa on pyhäkön alueen ulkopuolella.

Epidauros-tammilehtoon sairas väsyneenä kulkee tuomiota vuottaen. Kultauneen Asklepios taikka kuolonuneen sulkee silmät uneksijan sen.

Uneksien tahdon lehdon suhistessa syksyn lähteen tuikkivaiseen tuijottaa. Solistessa kuolon virran, kuohuessa elon lähteen kuolla — elon saavuttaa.

Oscar Levertinin runosta »Tempelsömen».

Epidauroksen temppeli todistaa, että lääkitsemistaito joillakin tahoilla Kreikassa, kuten Itämaillakin, oli yhteydessä uskonnon ja loitsutaidon kanssa. Mutta täällä oli jo aikaisin olemassa luonnonparannuksen, terveen kansanomaisen parannustaidon alkeet; ja nämä Hippokrates kohotti tieteeksi. Tosin hän ei ollut lääkitsemistaidon isä siinä mielessä, että hän olisi ollut lääketieteen perustaja, mutta hänen vaikutuksensa lääketieteen kehitykseen on suurempi kuin kenenkään muun lääkärin. Siitä johtuu hänen kunnianimensä.

Kansanomainen lääkitsemistaito käytti kotoisissa parannuskeinoissaan sellaisia aineita, joiden kokemus osoitti olevan terveellisiä; mutta sen harjoittajien mieleen ei milloinkaan juolahtanut tutkia, mistä syistä jokin lääkeaine vaikutti niin tai näin. He eivät tutkineet rohtoja eivätkä ihmisruumista ja sentähden he eivät osanneet tarkoituksenmukaisesti sovelluttaa lääkkeen käyttöä erilaisiin tapauksiin. He eivät kyenneet erottamaan oleellista tilapäisestä; usein he erehtyivät luulemaan taudin oireita sairauden syyksi. Tällainen parannustaito oli vielä vain harjaantumiseen perustuvaa käsityötä eikä tiedettä. Kreikkalaiset luonnonfilosofit ovat antaneet alkusysäyksen lääketieteellisten kysymysten tieteelliselle käsittelylle.[15] Heidät johti siihen tutkimisinto, ainainen kysymys minkätähden.

Mutta luonnonfilosofien lääketieteellisten kysymysten pohdinnassa piili vaara: voidaan myöskin filosofoida liian paljon, niin että yhteys kokemuksen kiinteän maaperän kanssa häviää. Lääketieteen perustana ei saa olla ennakolta tehty irrallinen olettamus, sanoo Hippokrates eräässä jälkeensä jättämässään kirjoituksessa ja suhtautuu purevalla ivalla niihin, jotka vajoavat löyhiin havitteluihin.

Yhtä ankarasti hän arvostelee noitien ja velhojen lääkitsemistaitoa, jonka pohjana on usko, että sairaat ovat pahan hengen riivaamia. Miten paljon ovatkaan onnettomat mielisairaat ja kaatuvatautiset saaneet kärsiä sen uskon vuoksi, että he olivat saastaisia ja jumalien epäsuosiossa! Keskiajalla ja kauan jälkeenpäin, aina 1800-luvulle saakka, näitä raukkoja pidettiin rautoihin kahlehdittuina kuin pahantekijöitä ja heitä kohdeltiin järkyttävän tylysti. Tätä raakuuden taustaa vastaan Hippokrateen inhimillinen käsitys tuntuu sitäkin ihailtavammalta. Hän ei pitänyt uhriraukkoja hourupäinä, joita täytyi pitää kahleissa, vaan sairaina ihmisinä, jotka tarvitsivat hoitoa. Hän nimittäin totesi, että mielisairaus ja kaatuvatauti aiheutuvat erään ruumiin elimen, aivojen, sairastumisesta, ja hän sovellutti hoidon sen mukaisesti. »Ihmisten täytyy tietää», hän sanoo, »että mieluisat ja iloiset vaikutelmamme, naurumme, pilamme eivät johdu muualta kuin aivoista, kuten myös surumme ja murheemme, alakuloisuutemme ja valituksemme. Etupäässä juuri aivoilla me ajattelemme ja ymmärrämme, näemme ja kuulemme. Tämä sama elin aiheuttaa sen, että menetämme järkemme ja vaivumme houreeseen, että pelko ja kauhu ympäröivät meitä päivin ja öin.»

Lähtien joka kohdassa kokemuksesta ja tarkoista, varmasti vahvistetuista havainnoista Hippokrates on lääketieteen alalla saavuttanut saman merkityksen kuin Aristoteles luonnontieteitten alalla yleensä. Molemmissa tapauksissa ammattimiehet ovat pari vuosituhatta astuneet mestarin jälkiä varoen huolellisesti pienintäkin poikkeusta; Sekä Platon että Aristoteles ovat muuten saaneet suuren osan lääketieteellisistä tiedoistaan Hippokrateen kirjoituksista ja mainitsevat hänet kunnioittaen aikansa suurimpana arvovaltana tällä alalla.

Takaisin siis vanhaan kansanomaiseen lääkitsemistaitoon, joka ei perustunut loitsujen lukemiseen ja jota filosofiset teoriat eivät olleet hämmentäneet! — se oli Hippokrateen tunnussana. Rakenna kokemuksen perustalle! Mutta rakenna edelleen! Älä tyydy siihen tosiseikkaan, että jokin lääke auttaa, vaan koeta myöskin saada selville syy, minkä vuoksi se auttaa! Itse hän on lausunut syvän kunnioituksensa tieteellistä tutkimusta kohtaan »Aforismiensa», tietonsa yhdistelmän, tutuissa alkusanoissa: »Elämä on lyhyt, mutta taito on pitkä.»

Olemme jo saaneet voimakkaan vaikutelman siitä, että lääkitsemistaidon isä ei ollut ainoastaan nerokas lääkäri ja luonnontutkija, vaan myöskin lämminsydäminen ihmisystävä. Hän ei milloinkaan unohtanut kärsivää ihmistä sairaustapauksen vuoksi. Kirjoituksissaan hän puhuu harvemmin taudeista kuin sairaista ihmisistä Ja sairauksia käsitellessään hän näki paikallista taudinoiretta syvemmälle, hän ajatteli etupäässä koko elimistön vahvistamista, jotta se siten jaksaisi voittaa paikallisen kivun.

Tärkein tehtävä autettaessa elimistöä saamaan takaisin terveytensä on ruokajärjestyksen määrääminen ottaen huomioon potilaan yksilölliset taipumukset. Tämä on uutta lääketieteen historiassa. Lääkkeisiin nähden Hippokrates sitävastoin on erittäin säästäväinen aikana, jolloin oltiin halukkaita ahmimaan sellaisia aineita, sen parempi mitä eriskummallisempia.

Myöskin kirurgina Hippokrates pääsi odottamattoman pitkälle, ja hänen kirurgiset kirjoituksensa ovat useissa kohdissa pakottaneet nykyaikaisiakin kirurgeja ihailemaan miehen erinomaista kokemusta, taitoa ja huolellisuutta leikkausten suorittamisessa. Milloinkaan hän ei väsy teroittamaan lääkäreille puhtautta ja varoittamaan koskettelemasta haavoja likaisilla esineillä. Puhtaus on paranemisen ensimmäinen ehto.

Yleisen terveydenhoidon alalla Hippokrateen huomiot olivat perustavaa laatua. Hän on, mikäli tiedämme, ensimmäinen, joka on täysin tajunnut ilmastollisten ja maantieteellisten olojen vaikutuksen väestön terveydentilaan. Hän neuvoo uudelle paikkakunnalle tulevaa lääkäriä tutkimaan sen asemaa, sillä on suuri ero, onko seutu pohjan vai etelän puolella, auringon nousuun tai laskuun päin. Lääkärin on myös tarkattava, onko seutu laaksonpohjassa, jossa ilma on ummehtunutta, vai kukkulalla, jossa ilmanvaihto on nopea, onko maa vesipitoista vai kuivaa, sekä minkälaista juomavesi on, onko se pehmeätä vai kovaa, kirkasta vai sameata ja mistä se tulee.

* * * * *

Olemme edellä aivan arastelematta puhuneet Hippokrateesta ja hänen kirjoituksistaan. Nyt meidän täytyy tunnustaa, että hänen omista kirjoituksistaan tiedämme miltei yhtä vähän kuin Homeroksen. Niistä 53 kirjoituksesta, joita pidetään hänen tekeminään, ei varmastikaan noin nelisenkymmentä ole hänen kirjoittamaansa. Mutta ainakin suuri osa niistä on kuitenkin hänen koulukuntansa tuotetta, ja nekin — ainakin pääasiassa — ilmaisevat mestarin ajatuksia.

Kirjallisuutta:

Ernst Nachmanson, Hippokrates och hans tid.

M.K. Löwegren, De Hippokratiska skrifterna i svensk öfversättning; 2 osaa.

Chr. Blinkenberg, Miraklerne i Epidauros.

Axel W. Persson, Ur antikens liv och kultur.

Hermann Usener, Organisation der wissenschaftlichen Arbeit (»Vorträge und Aufsätze»).