NUMANTIA — TOINEN KARTHAGO.

Historian tragiikkaa on siinä, että mies, joka oli Rooman suurimpia, kaksi kertaa sai valtiolta tehtäväkseen suorittaa pyövelinteon. Kolmetoista vuotta Karthagon hävityksen jälkeen hänen oli päästettävä hävityksen kauhistus kulkemaan espanjalaisen Numántian kaupungin ylitse.

Pyreneitten niemimaa näyttäytyi paljoa vaikeammaksi pitää hallussa kuin valloittaa. Scipio Africanus vanhemman oli helppo päästä lähelle ylpeitä iberejä. Mutta hänen jälkeisensä maaherrat eivät kukaan olleet hänen veroisiaan. Voitettuaan Hannibalin ja Idän hallitsijat roomalaiset eivät enää olleet samoja kuin ennen. Menestys nousi heille päähän, ja siksi voittosaalis herätti heissä uinuneen saaliinhimon eloon. Monet Espanjan roomalaisista maaherroista saivat pian yhtä huonon maineen kuin aikaisemmin karthagolaiset. Ja roomalaisten sotilaiden sotakuri ei ollut enää sama kuin entisaikoina. He omaksuivat tapoja, jotka räikeästi erosivat maan omien asukkaiden yksinkertaisesta, tyytyväisestä elintavasta.

Iberiläiset kansat olivat ottaneet roomalaiset vastaan vapauttajina karthagolaisten sorrosta. Kun maahan tunkeutuneet oli karkoitettu, alkuperäiset asukkaat saivat pian tuntea, että he olivat ainoastaan vaihtaneet herraa. Roomalaisten virkamiesten kiristykset ja muut väkivallanteot nostattivat kapinoita, jotka maksoivat paljon verta, sillä asukkaat olivat mestareita sissisodassa, ja vuorinen maasto oli kuin luotu siihen. Erikoisen vaaralliseksi tuli nykyisen Portugalin asukkaiden, lusitanien kapina. Vuonna 150 roomalainen maaherra Galba teki häpeällisen teon: hän houkutteli luoksensa 7 000 lusitanien soturia muka neuvotteluun, mutta antoi sitten äkkiä heidät piirittää ja ryösti osan orjiksi ja surmautti melkein kaikki muut. Lurjus joutui kyllä Roomassa syytteeseen rikoksestaan, mutta kansankokous ei hävennyt vapauttaa häntä ja teki siten koko kansakunnan hänen kanssarikollisekseen. »Galban itkevät lapset ja kulta, jonka hän oli tuonut mukanansa, todistivat Rooman kansalle hänen viattomuutensa», Mommsen sanoo.

Yksi niitä harvoja, jotka olivat pelastuneet joutumasta Galban pauloihin, oli Viriāthus-niminen köyhä paimen. Ennen hän oli puolustanut laumojansa pedoilta ja ryöväreiltä. Nyt hän asettui maanmiestensä johtoon ja kehoitti heitä leppymättömään taisteluun valansa rikkojia vastaan. Hän kokosi ympärilleen joukon vapaaehtoisia ja taisteli niin menestyksellisesti roomalaisia vastaan, että lusitanit valitsivat hänet kuninkaaksensa. Mutta senkin jälkeen hän eli tavallisen vuoristolaisen elämää ja jakoi toverillisesti kaiken saaliin miestensä kesken, vaikkakin hän taistelukentällä vastasi kymmentä tavallista soturia. Kun roomalaiset päälliköt luulivat olevansa kaikkein parhaimmassa turvassa, hän oli tavallisesti heidän niskassaan; ja hän oli mestari houkuttelemaan heidät sellaiseen maastoon, missä vihollisen tuho oli varma. Legioona toisensa perästä sortui Espanjan vuorten rotkoihin. Mutta kun roomalaiset saivat tilaisuuden, he kostivat kamalasti hakkauttamalla pään tai kädet kaikilta sotavangeilta. Niin epäinhimillisesti ei menetellyt »barbaari» Viriathus. Hän laski kerrankin vapaaksi koko valtaansa joutuneen roomalaisen armeijan toivoen lempeydellä ja jaloudella voittavansa rauhan.

Sen hän saikin, mutta roomalaiset rikkoivat pian sopimuksen, eikä roomalainen ylipäällikkö häikäillyt salamurhalla vapautua vapaussankarista, jota hän ei kunniallisessa aseottelussa ollut voinut lannistaa. Tämän tihutyön perästä lusitanit eivät enää kyenneet puolustamaan vapauttaan.

Viriathuksen menestys oli kuitenkin eräissä nykyisen Kastilian heimoissa herättänyt rohkeuden nousta kapinaan. Taistelua käytiin pääasiallisesti maakunnan koillisessa kolkassa sijaitsevasta Numantiasta. Sijaiten jyrkällä kukkulalla kaupunki oli melkein valloittamaton. Roomalaiset kärsivät täällä tappion toisensa perästä. Olihan häpeä Karthagon, Makedonian, Kreikan ja Vähän-Aasian voittajille, että he saivat ponnistella lähes kymmenen vuotta saadakseen pienen espanjalaisen kaupungin lannistumaan. Lopuksi he eivät nähneet muuta keinoa saada loppua häpeälliseksi käyvästä näytelmästä kuin lähettää sinne Karthagon kukistajan.

Scipio toimeenpani heti ankaramman sotakurin veltostuneessa armeijassa. Hän lähetti pois joukoittain kaupustelijoita, ilotyttöjä ja muuta irtainta väkeä. Kaikki tarpeeton tavara sotamiesten tuli myydä. He eivät tästä alkaen saaneet kuljettaa mukanaan muuta, kuin mikä oli tarpeen sotatoimiin. Scipio teki lopun myöskin heidän huonosta tottumuksestaan istua marssittaessa kuormajuhtien selässä, »sillä», hän sanoi, »mitä voikaan sodassa odottaa mieheltä, joka ei jaksa edes kävellä?» Päivästä päivään hän harjoitti sotilaitaan ja piti heitä hellittämättä työssä. Ja hän herätti kauhua pahimmassa roskaväessä ottamalla jälleen raipparangaistuksen käytäntöön. — Itse hän oli esikuvallinen yksinkertaisessa soturielämässään. Hänellä ei ollut vuodetta, vaan hän nukkui olkikuvolla.

Mutta ei edes Scipio saanut hävitetyksi kaikkia niitä pahoja tapoja, jotka olivat päässeet juurtumaan joukkoihin. Rynnäköllä Numantiaa valloittamaan nämä turmeltuneet sotilaat eivät kelvanneet. Scipiolla ei ollut muuta keinoa kuin se, joka oli saanut Karthagonkin antautumaan: piiritys ja nälkään näännyttäminen. Kuudellakymmenellätuhannella miehellä hän saarsi kaupungin, jossa oli korkeintaan 8 000 asukasta. Yötä päivää hän ratsasteli ympäriinsä ja valvoi, että jokainen mies täytti velvollisuutensa.

Numantiassa kävi tilanne lopulta niin kauhistavaksi, että ihmiset söivät toisiansa. Silloin murtui vihdoin numantialaisten uhmaileva rohkeus, ja he antautuivat ehdoitta vuonna 133 e.Kr. Mutta suuri osa asukkaista päätti kernaammin itse päivänsä kuin joutui roomalaisten käsiin. Numantia hävitettiin maan tasalle, ja voittaja sai nimiinsä Publius Cornelius Scipio Æmilianus Africanus minor vielä lisäyksen Numantinus. Koko Pyreneitten niemimaa lukuunottamatta pohjoisimman[230] osan luoksepääsemättömiä vuoristoseutuja, joutui nyt roomalaisten haltuun. Rooma oli levittänyt valtansa Atlantin valtamereen saakka. Roomalainen sivistys ja rooman kieli tunkeutui yhä enemmän ja enemmän myöskin Pyreneitten niemimaalle ja juurtui sinne pian syvälti.

Kirjallisuutta:

Richard Büttner, Der jüngere Scipio.