ALEKSANTERI LUJITTAA VALTAISTUIMENSA.

Isänsä äkkiä kuollessa Aleksanteri oli vain kaksikymmenvuotias. Tällöin ei ollut kysymys ainoastaan isän jättämän perinnön vastaanottamisesta — nuorukaisen täytyi osoittaa, että hänellä oli kylliksi tarmoa ja voimaa säilyttääkseen kuningaskruununsa. Monissa osissa Kreikkaa ilmeni näet pyrkimyksiä käyttämään hallitsijanvaihdoksen tarjoamaa tilaisuutta Makedonian johtovallasta vapautumiseen. Näitten pyrkimysten keskipisteenä oli Ateena. Khaironeian taistelun jälkeinen, Philippoksen jalomielisyyden herättämä innostus oli siellä pian haihtunut, ja Demostheneen oli onnistunut saada mieliala muuttumaan. Mutta Philippoksen eläessä kansankiihoittajien täytyi koreasti pysyä nahoissaan. Se oli Kreikan monille riitapukareille vaikeata aikaa. Heiltä oli riistetty kaikki mahdollisuudet keskinäisiin kahakkoihin. »Tyranni» ylläpiti häikäilemättä maanrauhaa.

Mutta eräänä päivänä Ateenaan saapui ilosanoma: »Philippos on murhattu!» Makedonian valtiollinen merkitys oli, kuten kerran Theban, perustunut yhteen ainoaan mieheen. Nyt nähtiin, oliko tämä ainoa saanut arvoisensa seuraajan, vai oliko Makedonian johtovalta tuomittu kukistumaan samoista syistä kuin Thebankin. Useimmat arvelivat näin käyvän. Etenkin Demosthenes toivoi, että sijalle saataisiin Ateenan hegemonia. Heti saatuaan tiedon Philippoksen kuolemasta hän saapui juhlapukuisena kansankokoukseen, onnitteli maanmiehiään, jotka olivat vapautuneet vaarallisimmasta vihollisestaan, ja ylisti »tyranninmurhaajan» urotyötä pilviin saakka. Sitten hän alkoi herjata Aleksanteria, käytti hänestä nimeä Margitēs — kreikkalaisen kansantarun tyhmä ja omahyväinen henkilö — ja julisti maanmiehilleen, että »tyhmän nulikan» taholta ei vaara voinut uhata. Näin ainakin Aiskhines kertoo. Mutta on muistettava, millaisessa suhteessa tämä todistajamme oli Demostheneeseen.

Kaikissa Kreikan valtioissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja puheita, ja päätöksiä tehtiin Makedonian tyrannivaltaa vastaan.

Mutta salaman nopeudella Aleksanteri hyökkäsi Boiotiaan keskelle politikoivia tasavaltalaisia. Ennenkuin nämä ennättivät tulla tajuihinsa, oli »penikka», joksi Demosteneksen myöskin kerrotaan häntä nimittäneen, osoittanut olevansa nuori leijona. Se ei karjunut — se vain kohotti käpälänsä valmiina iskemään seuraavassa hetkessä. Silloin vapisivat kaikki, jotka olivat aikoneet nousta kapinaan nuorta hallitsijaa vastaan. Makedoniasta luopumisen ajatuskin oli hävinnyt, ja ateenalaiset huomasivat parhaaksi pyytää häneltä nöyrin sanoin anteeksi. Sen jälkeen hän kutsui helleenisen liiton edustajat koolle Korinthokseen ja vahvistutti henkilökohtaisen johtovaltansa. Ainoastaan sparttalaiset pysyivät poissa nyt kuten ennenkin.

Aleksanterin oleskellessa Korinthoksessa kreikkalaiset osoittivat monin tavoin ihailuansa nuorta sankaria kohtaan. Sinne saapui joka taholta valtiomiehiä, filosofeja ja taiteilijoita, jotka tungeksivat hänen ympärillään saadakseen kuulla sanan hänen suustaan tai edes nähdäkseen vilahduksen hänestä. Ainoastaan kyynikko Diogenes pysytteli välinpitämättömänä tynnyrissään kaupungin ulkopuolella. Mutta kun hänellä ei ollut halua lähteä katsomaan Aleksanteria, tulikin Aleksanteri hänen luokseen.

Nuori kuningas oli perinyt isänsä suuren suunnitelman ryhtyä loppuratkaisuun idän vihollisen kanssa. Mutta ennenkuin hän pani toimeen tämän suuren aikeensa, hän tahtoi saada täyden varmuuden siitä, ettei hänen kimppuunsa hyökätty selkäpuolelta. Makedonian länsi- ja itäpuolella, Illyriassa ja Traakiassa, asui näet kansoja, jotka aina olivat olleet hieman uskottomia naapureita. Heti saadessaan tiedon Philippoksen kuolemasta ne alkoivat liikehtiä. Näitä kansanheimoja vastaan Aleksanteri lähti sotaretkelle, joka ulottui aina Tonavaan asti. Vieläpä hän eräänä yönä kulki tämän suurimman siihen asti tunnetun Euroopan joen yli. Sekä jalka- että ratsuväki kuljetettiin veneillä toiselle puolelle. Täten hän herätti joen toisella rannalla asuvassa väestössä sellaista kauhua, että se pakeni jättäen kaiken omaisuutensa vihollisen käsiin. Aleksanteri osoitti jo tällä sotaretkellä kaikkia niitä sotapäällikön ominaisuuksia, jotka sitten tekivät hänestä Aasian voittajan: valmistusten ja tiedustelujen perusteellisuutta, joka on harvinaista niin tuliselle luonteelle, mestarillista maaston hyväksi käyttöä, yllättävän nopeita sotaliikkeitä ja — kun hetki oli tullut — hyökkäyksissä keskitettyä voimaa. Ja täällä nuorukainen oli yksinään johtajana. Sotia kokenut Parmēnion, hänen isänsä uskollinen apulainen, joka Aleksanterin kanssa jakaa kunnian Aasian voitoista, ei ottanut osaa Balkanin sotaretkeen — hän oli Vähässä-Aasiassa.

Aleksanterin sotatoimet herättivät kaikkialla niin suurta kauhua, että kaikki ne Traakian kansat, joita ei vielä oltu kukistettu, lähettivät hänen luokseen lähettiläitä, jotka tarjosivat lahjoja tai veroa ja pyysivät rauhaa. Ja Aleksanteri otti heidät armoihinsa. Hän oli tyytyväinen saatuaan nämä kansanheimot sellaisen pelon valtaan, että ne eivät uskaltaneet kapinoida, kun hän oli lähtenyt kauas Aasiaan. Varmuuden vuoksi hän valitsi äsken kukistettujen naapurikansojen ylimyksistä tarmokkaimmat ja otti heidät mukaansa Aasiaan.

Aleksanterin maine oli nyt tunkeutunut aina kelttien asumiin vuoriseutuihin saakka Adrian meren pohjoispuolelle. Muuan silloinen silminnäkijä kertoo heistä, että he »olivat kasvultaan kookkaita ja heillä oli suuret ajatukset itsestään.» Koska he olivat vihoissa Adrian meren koillisrannikolla asuvien illyrialaisten kanssa, jotka Aleksanteri oli voittanut, he lähettivät nyt lähettiläitä päästäkseen mahtavan kuninkaan ystäviksi. Aleksanteri kestitsi heitä loistavasti ja kysyi pidoissa, mitä he eniten pelkäsivät. Hän tietenkin toivoi saavansa kuulla kaunopuheisia sanoja siitä kauhusta, jota hänen urotyönsä kaikkialla olivat herättäneet. Mutta sen sijaan hän sai ylpeän vastauksen: »Me emme pelkää ketään ihmistä emmekä mitään vaaraa paitsi yksin sitä, että taivas putoaa päällemme.» Kuitenkin lähettiläät olivat samalla kyllin valtioviisaita ymmärtääkseen yskän ja lisäsivät: »Mutta sinun kaltaisesi sankarin ystävyyttä me pidämme kaikkein suurimmassa arvossa.» Aleksanteri nimitti heitä silloin ystävikseen ja liittolaisikseen ja antoi heille jäähyväisiksi runsaita lahjoja.

Mutta joka tapauksessa hän arveli, että keltit olivat aikamoisia suunsoittajia.

* * * * *

Juuri saavutettuaan sotaretkensä päämäärän Aleksanteri saa tiedon, että Kreikassa on puhjennut vaarallinen kapina. Helleenien keskuuteen on kulovalkean tavoin levinnyt huhu, että Aleksanteri on kuolettavasti haavoittunut ja hänen joukkonsa tuhoutunut. Demosthenes on jälleen astunut puhujalavalle ja alkanut puoltaa Kreikan kansojen vapautta. Thebalaiset ovat julistautuneet itsenäisiksi ja piirittävät parhaillaan linnansa makedonialaista varusväkeä. Kaikki vuoret ja laaksot kajahtelevat vihaa makedonialaisia vastaan. Nämä ovatkin monin paikoin tehneet itsensä syypäiksi mielivaltaan ja loukkauksiin harjoittaessaan uutta valtaansa. Kapina, joka oli uhannut puhjeta Philippoksen kuoleman jälkeen, on nyt leimahtanut ilmi liekkiin.

Dareios oli kaiken takana lietsoen tyytymättömyyttä. Jakelemalla rahoja, joitten välittäjänä suureksi osaksi toimi Demosthenes, oli Persian kuninkaan onnistunut yllyttää thebalaiset kapinaan. Pelopidaan päivien muistot heräsivät heidän keskuudessaan uudelleen eloon.

Kapinalliset näkivät pian, että Aleksanteri eli. Äkkiä hän on vahvoine joukkoineen Theban muurien ulkopuolella. Hän tarjoutuu ottamaan kaupungin asukkaat jälleen armoihinsa ja liittoonsa, jos kapinan alkuunpanijat luovutetaan hänelle. Mutta hän saa ylimielisen ja ivallisen vastauksen: thebalaiset vaativat, että Aleksanterin päinvastoin on luovutettava kaksi sotapäällikköään, ja he kehoittavat yhtymään liittoonsa jokaista, joka yhdessä heidän ja Persian kuninkaan kanssa tahtoo vapauttaa Kreikan sen hirmuvaltiaasta.

Sitä vastausta Aleksanteri ei ikinä voinut antaa anteeksi. Nyt hän päästi sodan ukkosen valloilleen Theban ja sen asukkaitten tuhoksi. Syttyi verinen taistelu. Makedonialaisia raivostutti itsepäinen vastarinta, mutta vielä pahempaa jälkeä tekivät heidän apujoukkonsa, jotka olivat kotoisin muista osista Kreikkaa ja Boiotian pikkukaupungeista, sillä ne paloivat halusta saada vuorostaan kostaa kaiken, mitä olivat muinoin kärsineet thebalaisten ylimielisyyden vuoksi. Ainoakaan thebalainen, joka kykeni käyttämään aseita, ei pyytänyt armoa. Mutta sodan kauhut kohtasivat kaikkia ikään tai sukupuoleen katsomatta. Eivät edes temppelit suojanneet verenvuodatukselta. Liittoutuneet kreikkalaiset vaativat vihoissaan, että Theba oli hävitettävä maan tasalle ja kaikki sen asukkaat, miehet, naiset ja lapset myytävä orjiksi. Ja Aleksanteri noudatti heidän toivomustaan. Ainoastaan runoilija Pindaroksen talo jätettiin kuninkaan käskystä koskematta ja hänen jälkeläisensä säästettiin. Laulajan ylistämien kuningasten jälkeläinen ja ihailija osoitti täten kunnioitustaan suurelle runoilijalle.

Kansa, joka tuskin miespolvea aikaisemmin oli ollut Hellaan valtiaana, oli joutunut kaamean kohtalon uhriksi. Epaminondaan ja »pyhän joukon» kotipaikka oli pyyhitty pois maan pinnalta. Milloinkaan ei Hellasta ollut kohdannut niin hirvittävä onnettomuus, ja se teki kaikkialla järkyttävän vaikutuksen. Tuntui siltä, sanoi muuan sen ajan kaunopuhuja, kuin Zeus olisi temmannut kuun taivaankannelta. Hellaan aurinko, Ateena, säteili tosin vielä, mutta kuka saattoi sanoa, kuinka kauan?

Juuri Ateenasta Aleksanterin oli etsittävä ne, jotka olivat hoidelleet thebalaisten kapinan johtolankoja. Sen hän tiesikin aivan hyvin, mutta hän toivoi kuten aikaisemmin isänsä voivansa säästää Hellaan auringon ja sivistyskehdon. Hän voikin sen tehdä, sillä ateenalaiset eivät onneksi olleet vielä ehtineet julkisesti osoittaa vihamielisyyttään häntä kohtaan — niin yllättävän nopeasti Theban tuho oli tapahtunut. Kun ateenalaiset sitten olivat niin valtioviisaita, että lähetystön kautta onnittelivat Aleksanteria Traakiasta paluun ja Theban kapinoitsijain kukistamisen johdosta, niin tämän kauniin kunnianosoituksen esine voi näytellä tyyneyttä. Hän antoi kaiken anteeksi sillä ehdolla, että hänelle luovutettaisiin Demosthenes ja muutamia muita makedonialaisvastaisen politiikan tärkeimpiä johtomiehiä. Ja kun ateenalaiset kieltäytyivät tästä, Aleksanteri lopuksi luopui siitäkin vaatimuksestaan ja tyytyi siihen, että tuo leppymättömistä leppymättömin mies ajettiin maanpakoon. Demosthenes lähti silloin Aasiaan ja antautui Dareioksen palvelukseen.

Kun Aleksanteri nyt oli varma siitä, että hänen selkäpuolensa oli turvattu, hän palasi Makedoniaan jatkamaan varustuksiansa Persiaa vastaan.