SCIPIO JA CĀTO.

Karthagolaisten kukistamisen perästä Scipio Africanus oli viettänyt komeimman triumfin, mitä siihen saakka oli Roomassa nähty.

Triumfi oli hurmion päivää koko kansalle. Triumfikulkue lähti tavallisesti Marskentältä. Ensimmäisinä virkamiehet ja senaattorit valkoisissa viitoissaan astuivat arvokkaasti päät seppelöityinä. Sitten seurasi torvensoittaja, joka puhalsi merkkitoitotuksia ja marsseja. Hänen perässään tulivat orjat kantaen paareja, joille sotasaalis oli levitetty katseltavaksi. Siinä oli erilaisia aseita, taideteoksia ja kallisarvoisia kulta- ja hopea-astioita. Ja raskaissa kuormavaunuissa vyöryi eteenpäin kulta- ja hopeaharkkoja, kultahietaa ja rahoja säkeissä ja koreissa. Toiset orjat kantoivat suuria tauluja, kuvia taisteluista ja piirityksistä, valloitetuista kaupungeista ja linnoituksista. Toisissa tauluissa lueteltiin triumfaattorin kukistamain kansain ja kaupunkien nimet. Laivain ja piirityskoneiden pienoiskuvat antoivat lisäksi havainnollisen kuvan sodasta. Voittosaaliina kuljetettiin myös elefantteja ja muita valloitettujen maiden ihmeellisiä eläimiä joko kultaisissa häkeissä tai kirjavapukuisten kuljettajain taluttamina. Siellä täällä kulkueessa näkyi uhrieläimiä kullatuin sarvin, valkoiset uhrisiteet otsalla ja valkoiset tai kirjavat peitot selässä. Jalkaisin ja kahleissa voitetut kuninkaat tai sotapäälliköt vaimoineen ja lapsineen kulkivat katkeran nöyryytyksen tietä väkijoukon ivan ja pilkan hohotuksen saattamina. Jotkut säilyttivät näinä vaikeina hetkinäkin kunnioitusta herättävän arvokkuutensa, toiset, kiihkeämmät luonteet eivät voineet hillitä epätoivoansa tai raivoansa, vaan puhkesivat tunnepurkauksiin, jotka riemastuttivat sydämetöntä rahvasta.

Lopuksi, seisoen korkealla toisten yläpuolella neljän valkoisen hevosen vetämissä kullatuissa vaunuissaan, tuli triumfaattori itse purppuratogassaan, ylt'yleensä tähditettynä, laakeriseppele otsallansa. Hänen päänsä yläpuolella piti orja Iuppiterin kultaista kruunua. Mutta joukon puhjetessa riemuhuutoihin tämä kuiskasi juhlitulle: »Muista, että olet kuolevainen!»

Viimeisinä marssivat sotilaat laakerin oksat käsissään. Heillä oli oikeus tänä päivänä vapaasti ilmaista ajatuksensa päälliköstään ja upseereistaan. Ja he käyttivät tätä vapauttaan laulaakseen pila- ja ivalauluja. Milloin oli aiheena sotatapahtuma, jossa päällikkö oli tehnyt tyhmyyksiä, milloin löylytettiin päällikköä hänen ankaruudestaan tai sai hän moitteita ahneudestaan. Mutta tuon tuostakin he kohottivat voittajan kunniaksi huudon: »Io triumphe!»[220]

Halki tiheään sulloutuneiden väkijoukkojen, kansan riemuitessa ja kukkia heitellessä triumfisaattue solui eteenpäin triumfiportista pitkin Via sacraa (»Pyhää katua»), jota reunustivat Vestan temppeli ja muut kunnianarvoisat pyhätöt. Temppelit oli päivän kunniaksi koristettu kukkaköynnöksillä. Juhlapuvuissaan papit seisoivat pyhättöjen edustalla, ja kukitetuilta alttareilta savusivat uhritulet.

Kulkue kävi yli Forumin ja sieltä Capitoliumille, Iuppiterin temppeliin. Siellä voittaja suoritti hartautensa ja laski laakeriseppeleen ja kultaisen kruunun korkean jumalan huomaan kiitokseksi hänen avustaan. Lopuksi hän soturiensa ympäröimänä toimitti juhlallisen uhrin jumalille koko sotajoukon puolesta, ja juhlallisuudet päättyivät yleiseen, Capitoliumilla nautittuun juhla-ateriaan.

* * * * *

Scipiolle oli koko kotiinmarssi halki Italian yhtä triumfiretkeä. Tuhansittain roomalaisia, jotka hän oli vapauttanut karthagolaisten vankeudesta, kulki hänen edellänsä ylistäen vapauttajaansa. Ja kun hän saapui Roomaan, senaatti tervehti häntä nimellä »onnellinen». Onni oli hänen puolellaan — ei Hannibalin. Hänen esiintymisensä olikin kuin kuninkaan. Aina oli hänen ympärillään ylhäisiä nuorukaisia kunniavartiostona. Ja sanottiin, että »Scipion vihjaus oli samanarvoinen kuin senaatin päätös».

* * * * *

Mutta triumfin nurja puoli on kateus. Sen Scipio sai runsain määrin kokea. Hänen leppymättömin vihamiehensä oli samanikäinen senaattori Marcus Porcius Cāto. Hän oli entisajan äreän roomalaisen tyypillinen edustaja, viimeinen lajiansa. Hän ei tahtonut tietää kreikkalaisesta sivistyksestä eikä muista »uusista muodeista». Urhoollinen soturi ja kelpo maanviljelijä hän oli, ja sitä hän piti kunnianaan. Valtiomiestehtävien lomassa hän, kuten toinen Cincinnatus, otti omin käsin osaa tilallansa maanviljelystöihin. Taloudellisella kunnollaan ja säästäväisyydellään — ettemme sanoisi ahneudellaan[221] — hän ansaitsi suuren omaisuuden. Mutta yhtä sparttalaisen yksinkertaisesti hän eli siitä huolimatta. Kohtuullisuutta ja pidättäväisyyttä hän piti velvollisuutena yhteiskuntaa kohtaan, sillä hyväin päivien pitohan teki miehen kelvottomaksi kestämään sotaretken vaivoja ja kieltäymyksiä. Hän säilyikin koko elämänsä ajan peräti terveen roomalaisen tyyppinä. Vielä 80-vuotiaana hän oli murtumaton sekä ruumiiltaan että sielultaan.

Mutta hän oli ahdas luonne, joka ei voinut käsittää, että Rooma maailmanvaltana ei voinut pysyä samana kuin se Rooma, jonka muodostivat muutamat talonpoikaiskylät. Senvuoksi hänen taistelunsa »uuden ajan turmelusta» vastaan oli taistelua itse kehitystä vastaan. Koomillisen kuuluisaksi hän tuli pukeutuessaan 39-vuotiaana konsulina sotisopaan naisten »turhamaisuutta ja loistonhalua» vastaan.

Cannæn tappion perästä, jolloin oli uhrattava kaikki valtion pelastukseksi, oli näet säädetty laki, »että nainen ei saanut pitää koristuksia enemmän kuin puolen kultaunssin[222] arvosta eikä pukeutua moniväriseen pukuun. Niin ikään hän ei saanut Roomassa eikä muuallakaan kaupungissa eikä kaupungin lähimmässä ympäristössä ajaa parivaljakon vetämissä vaunuissa.» Näyttää siltä, että niin kauan kuin hätäaika kesti, Rooman tyttäret napisematta alistuivat näihin määräyksiin, jotka rajoittivat heidän vapauttaan pukeutua ja liikkua säätynsä mukaisesti. Mutta kun sodan paino vähitellen helpotti ja yleinen hyvinvointi alkoi nousta, niin silloin naisen luonto vähitellen pyrki oikeuksiinsa. Kaunis sukupuoli alkoi yhä enemmän ja enemmän unohtaa sota-ajan lait, ja virkamiehet olivat kyllin ritarillisia katsoakseen läpi sormiensa ihastuttavien lainrikkojattarien tekoja. Vuonna 195 e.Kr. keskusteltiin kansankokouksessa yli aikansa eläneiden kieltojen muodollisesta kumoamisesta. Mutta niiden keskuudessa, joilla oli valta yhteiskunnassa, kävivät mielipiteet hajalle.

Kun naiset saivat kuulla, mistä oli kysymys, he virtasivat joka taholta niille kaduille, jotka veivät Forumille, ja harjoittivat kiihkeätä agitatiota kansankokoukseen meneväin miesten keskuudessa. Naisten loistonhalun vastustuksen ruumistuma oli toinen konsuleista, Marcus Porcius Cato. Hän esiintyi ja puhui miehekkään ylväitä sanoja »naisten julkeasta rohkeudesta.» Olihan sekin laitaa, että he »sekaantuivat siihen, mitä lakeja olisi hyväksyttävä!» Hän höysti puhettansa m.m. seuraavilla mehevillä paloilla: »Minä luulin silkaksi taruksi, että kerran muinoin Lemnos-saaren naiset olivat tehneet salaliiton perin pohjin hävittääkseen koko miessuvun ja myöskin toteuttaneet suunnitelmansa. Mutta nyt olen huomannut, että sellainen ei ole mahdotonta! Päästäkää vain», hän huudahti, »ohjat höllälleen sellainen olio, joka luonnostaan ei tunne ohjia eikä kuria — luuleeko tosiaankin kukaan, että tämä olio sitten tuntee mitään rajoja hillittömyydelleen? Esi-isämme ovat lainmääräyksillä pakottaneet naiset olemaan miehille alamaisia. Antakaa heidän repiä rikki nämä lain käskyt, toinen toisensa perästä, ja lopuksi päästä tasa-arvoisiksi miesten kanssa, silloin saatte nähdä, miten käy! Totta totisesti, samassa hetkessä, jolloin he pääsevät tasa-arvoisiksi kanssanne, heistä tulee teidän herranne.

Mutta mikä naisten elinehto nyt onkaan kysymyksessä, koska he ovat tulleet vallan hourupäisiksi ja syöksyvät julkisille paikoille? Onko isänmaan onni ja onnettomuus kyseessä? Kuulkaamme, mitä he itse sanovat: 'Haluamme loistaa kullassa ja purppurassa. Pyhät, arjet tahdomme ajaa läpi kaupungin juhla-ajopeleissä. Meille on annettava oikeus suurentaa menomme aina tuhlaavaisuuteen saakka.'

Tietäkää, kansalaiset, mikä on oleva seurauksena, jos annatte vaimoillenne tilaisuuden kilpailla keskenänsä ylellisyydessä! On käyvä niin, että ne, jotka ovat köyhiä, eivät arastele mitään keinoja, kunhan vain rikkaat eivät voi katsella heitä olkainsa yli. Jos mies ei anna vaimolleen kaikkea, mitä tämä tahtoo, niin vaimo annattaa sen toisella miehellä.» Ja jos nyt ylellisyys päästettäisiin vallan vapaaksi, niin himo tulisi vain pahemmaksi, kuin jos kieltoa ei olisi koskaan ollut, sillä »villipeto, joka joutuu vankeuteen, tulee irti päästyään entistäänkin villimmäksi.»

Naisilla oli kuitenkin ritarinsa ja puolustajansa. Eräs lain kumoamisen ehdottajista, kansantribuuni, muistutti tuimaa Catoa siitä, että naiset olivat monta kertaa pelastaneet Rooman. Hehän vähän jälkeen sabiinitarten ryöstön heittäytyivät taistelevien sotajoukkojen väliin. Naislähetystö sai Coriolanuksen luopumaan kostoaikeistaan. Ja kun kaupunki oli joutunut gallialaisten valtaan, niin naiset ne lunastivat sen vapaaksi uhraamalla koristuksensa ja kalleutensa. Samaa uhrimieltä he olivat osoittaneet viimeisessä vaarallisessa puunilaissodassa. »Kun me», puhuja jatkoi, »annamme naisten vertaisinamme jakaa kanssamme valtion onnettomuudet, niin onhan enemmän kuin kohtuullista, että he saavat mielensä mukaan toimia asiassa, joka ei koske valtiota, vaan ainoastaan heitä itseänsä.»

Ritarillisen kansantribuunin puheella oli varmasti vaikutuksensa. Kaikissa tapauksissa naiset itse tarttuivat asiaan. Seuraavana päivänä, jolloin kiellon kohtalo piti ratkaistaman, he panivat liikkeelle ylivoimaiset voimat niitä kansantribuuneja vastaan, jotka aikoivat ehkäistä lain kumoamisen. Valtava naisarmeija kokoontui naisille vihamielisten kansantribuunien asuntojen edustalle eikä luopunut piirityksestä, ennenkuin tribuunit olivat luvanneet alistua naisten tahtoon.

Tällainen oli tapahtumain kulku, kun naisemansiopatioliike voitti ensimmäisen tunnetun voittonsa.

* * * * *

Yhtä hellittämättömästi kuin Cato vastusti naisten oikeutta saada pukeutua mielensä mukaan, yhtä hellittämättömästi hän taisteli Scipio Africanusta vastaan. Sillä hänessä ja hänen suvussaan hän näki ruumistuneena uuden, pahan ajan ja sen ihailun kreikkalaisten hienompaa sivistystä kohtaan. Caton mielestä voitiin tulla toimeen ilman ulkonaisia metkuja. Ankara siveystuomari ei ollut oppinut ymmärtämään, että

»sivistys kaikki vierast' pohjaltaan on; Kotoista barbarius vain oli kerran.»

Taikka jos hän sen älysi, hän kuitenkin piti barbariutta ja sen raakaa voimaa parempana kuin sivistystä, joka hänen vilpittömän vakaumuksensa mukaan välttämättömästi veltostutti. Ja tässä hän oli oikeassa siinä määrin, kuin kreikkalaisten paheet kotiutuivat kreikkalaisen sivistyksen ja elämän hienostuksen mukana; mutta Cato kuului niihin, jotka haluavat heittää lapsen pois kylpyveden mukana. Häntä ärsytti nähdä, kuinka heikkoja roomalaiset olivat kaikkea kreikkalaista kohtaan, kuinka sellaisetkin henkilöt, jotka eivät voineet syventyä kreikkalaisen sivistyksen henkeen, kuitenkin koettivat hankkia itselleen jonkinmoisen kreikkalaisen ulkokiillon välttyäkseen kuulumasta »barbaareihin». Häntä kiihoitti myöskin Scipion loistava esiintyminen, hänen »kuninkaalliset eleensä», jotka liian räikeästi erosivat tasavaltalaisesta yksinkertaisuudesta ja niukkuudesta. »Tasavallan kumoamisen ajatuskin oli kuitenkin Scipiosta kaukana», sanoo Eduard Meyer. »Mutta hänestä oli tullut liian suuri, että aristokraattinen yhteiskunta olisi kauemmin voinut sietää häntä.» Yritettyään useita kertoja turhaan päästä hänen kimppuunsa Caton lopuksi onnistui saada eräs kansantribuuni esittämään Hannibalin voittajaa vastaan se julkea syytös, että tämä olisi ottanut vastaan lahjuksia Antiokhokselta suodakseen hänelle kohtuullisen rauhan. Scipio oli nimittäin johtanut sotaa kuningasta vastaan.

Sattui olemaan juuri Zaman taistelun vuosipäivä, kun Scipion asia piti ratkaistaman. Syytetty oli liian korkealla alistuakseen puolustautumaan häpeällisiä syytöksiä vastaan. Sen sijaan hän muistutti kansalle päivän merkitystä. »Sellaisena päivänä», hän sanoi, »ei roomalaisten sovi kuunnella herjauksia sitä miestä vastaan, jota hänen syyttäjiensä on kiittäminen siitä, että he ylipäänsä voivat puhua. Päinvastoin kaikkien velvollisuus on viettää suuren voiton muistoa menemällä Capitoliumille kiittämään jumalia isänmaan pelastuksesta. Sen minä teen nyt», hän sanoi, »ja ken ajattelee samoin kuin minä, seuratkoon minua!»

Silloin kaikki kansa lähti hänen perässänsä, ja syyttäjä jäi yksin seisomaan Forumille. Scipio oli taasen viettänyt triumfin.

Mutta hän oli saanut kylläkseen julkisesta elämästä. Loukatussa ylpeydessään hän vetäytyi maatilalleen Campaniaan ja antoi kadehtijainsa parjata häntä niin hyvin kuin taisivat. Paljon ei ollutkaan hänellä enää päiviä jäljellä. Loistava voittaja oli kuollessaan vain 51-vuotias.

* * * * *

Mutta hänen vastustajansa Cato sai kauan elää ja vallita. Vuonna 184 hänet valittiin sensoriksi, ja hän hoiti virkaansa vääjäämättömän ankarasti. Arvottomat senaattorit hän syntyperästä ja sukulaissuhteista piittaamatta erotti korkeasta neuvostosta. Eräs näistä oli Flamininuksen oma veli, mies, joka itse oli ollut konsulina, mutta tullut tunnetuksi irstaisuudestaan ja julmuudestaan. Cato vertasi itseään lääkäriin, joka leikkaa ja polttaa pois pahan yhteiskuntaruumiista. Ylellisyyttä vastaan hän ryhtyi jälleen taisteluun, jota hän oli käynyt yksitoista vuotta aikaisemmin, ja nyt suuremmalla menestyksellä. Hän käytti näet asemaansa ja valtuuksiansa hyväkseen määrätäkseen veron juuri sellaisille esineille, joita käyttämästä hänen ei vuonna 195 ollut onnistunut naisia kieltää.

»Punatukkainen, harmaasilmäinen pureva susi» sai paljon vihollisia, mutta Rooman kansa antoi hänelle kunnianimen Censōrius ja pystytti hänelle kuvapatsaan, johon kaiverrettiin, että hän oli nostattanut Rooman valtion rappiosta. Hänen nimestään on tullut ankaran oikeamielisyyden symboli. Mutta hän sai tehdä sen aina uusiutuvan havainnon, että laeilla ja poliisitoimenpiteillä voidaan ajanhengen virtaa pysäyttää korkeintaan lyhyeksi hetkeksi.

Kirjallisuutta:

E. Pohlmey, Der römische Triumph.

F.D. Gerlach, Marcus Porcius Cato.

Oskar Jäger, Marcus Porcius Cato.

W. De Vries, De vita M. Porcii Catonis Majoris.

Johannes Paulson, Cato och fruarna (teoksessa »Från antiken och från senare tider»).