AITO TALONPOIKAISKANSAA,

jolla oli talonpojan ihailtavan sitkeä kestävyys, olivat roomalaiset. Kyntäminen oli työtä, joka sopi suurtalon pojan yhtähyvin kuin pienviljelijänkin arvolle, isälle kuten pojallekin. Rikkaasta roomalaisesta oli kunnia, jos häntä pidettiin kelvollisena maanviljelijänä ja maatalousmiehenä. Kotinsa oli hänellä maalla. Kaupungissa hänellä oli vain pienehkö talo, johon hän voi majoittua hoitaessaan liikeasioitaan ja halutessaan saada kuumimpana vuodenaikana hengittää vähän raittiimpaa ilmaa kuin tukahduttavan Campagnan seisovavetisistä lammikoista ja soista nousevia kuumehöyryjä. Valtavilla salaojituslaitteilla — paljon puhuttu roomalainen viemärijohtolaitos — parannettiin Rooman terveydellisiä olosuhteita melkoisesti, ja vähintään yhtä paljon olivat siinä apuna suuret vesijohtolaitteet, jotka toivat raikasta lähdevettä vuorilta kaupunkiin. Suurinta näistä kuuluisista vesijohdoista ei rakennettu kuitenkaan ennenkuin vuonna 312 e.Kr. Se oli yli 16 km. pitkä. Suuren likajohdon, »Cloaca maximan» rakentamista pidettiin Tarquiniusten ansiona. Itse pääjohto oli niin valtavan suuri, että korkeaksi kuormattu vaunu voi ajaa sen sisälle. Vielä kuudennella vuosisadalla j.Kr. oli Cloaca maxima käytännössä, onpa eräs haara siitä käytännössä tänäkin päivänä.,

Tiheän asutuksensa takia oli Roomassa kuitenkin paljon toivomisen varaa terveydenhoidollisessa suhteessa. Se oli, kuten Schück sanoo,- »ylikansoitettu, ahdas, ruma, huonosti rakennettu ja epäterveellinen kaupunki, jossa ei ollut lainkaan esteettisesti miellyttäviä keskuspaikkoja. Itse asiassa Rooma oli joukko yhteen kasattuja latinalaisia kyliä. Kauneudentajunta, joka aateloi helleenien kaupungit ja joka ilmeni kansalaisten halussa koristaa ainakin akropolis kalleilla marmoritemppeleillä[161], pystyttää kaupunkiin pylväistöjä, rakentaa toreja ja istuttaa puistoja, tämä kauneudentajunta ei ollut vielä herännyt roomalaisten tietoisuudessa. Rooman kukkulain talonpoikaiskylät olivat tosin kasvaneet kaupungeiksi, jotka olivat levinneet vanhojen muuriensa ylitse ja täyttäneet laaksot, ja olkikattoiset majat olivat muuttuneet tiili- ja ristikkopuurakennuksiksi, mutta rakentaminen oli tapahtunut ilman suunnittelua ja järjestystä. Talot, jotka yleensä oli rakennettu ilmassa kuivatuista tiilistä ja olivat senvuoksi väriltään likaisenharmaita, olivat ahtailla, melkein huimaavan jyrkillä mäillä tahi riippuivat kuin linnunpesät äkkijyrkänteillä, yksi toisensa yläpuolella.» Sellaiselta näytti alussa »ikuinen kaupunki», jonne meidän aikanamme ja jo vuosisatojen ajan lukemattomat joukot ovat tehneet pyhiinvaellusmatkojansa. Ei kukaan saattanut aavistaa, mitä suuria saavutuksia tulevaisuus toisi helmassaan.

Turistille, joka on katsellut Ateenan akropolista, on Rooman keskus ja muistorikkain paikka, Forum, jossakin määrin pettymys. Kuinka köyhältä, kuinka harmaalta se vaikuttaakaan. Mutta niinpä tällä muistorikkaalla paikalla ei olekaan Akropoliin hallitsevaa asemaa, sen muistomerkit eivät kuvastu kohti sinertävää merta eivätkä ole pystytetyt läpinäkyvään eetteriin. Raunioitten kauneusarvo Rooman Forumilla ei luo tunnelmaa maailman muistorikkaimmalle torille, sen tuo henkäys menneitten vuosisatojen kunniasta. Mitä merkillisiä puheita sillä torilla on pidettykään ja mitä merkillisiä päätöksiä tehty aina Rooman kuninkaiden taruajalta suuren germaanilaisen kansainvaelluksen aiheuttamaan maailmanvaltakunnan perikatoon asti! Tällä torilla kaikui ankaran Caton ääni jännittyneenä kuuntelevan kansan korviin, siellä pitivät Gracchus-veljekset tuliset puheensa, siellä antoi Cicero kaunopuheisuutensa virran juosta, siellä puhui Julius Cæsar ylpeät sanansa, ja maailmaa hallitseva keisari teki sieltäkäsin julistuksensa tiettäväksi. Tällä torilla vuoti Verginian veri isän antamasta tikariniskusta, ja tällä torilla tuhosivat liekit murhaajien raateleman Cæsarin ruumiin. Täällä kuljetettiin lugurthaa, aavikkojen kuningasta, kahleissa triumfaattorin vaunujen edellä, ja saman kohtalon sai täällä osakseen gallialaisten vapauden urhoollinen puolustaja Vercingetorix ja Tusnelda, jalon germaani Arminiuksen uskollinen puoliso. Täällä ovat käyskennelleet kerran ympäriinsä runoilijat Vergilius, Horatius ja Ovidius.[162]

Mutta siihen aikaan, jolloin Ateena Perikleen vallitessa vietti ihanimman kukoistuksensa aikaa, Rooma oli vielä suuri talonpoikaiskylä, täynnä olkikattoja, kylä, jossa ei ollut ainoatakaan kotimaista taiteilijaa tai kirjailijaa. Vielä 300-sataluvun puolivälissä Rooma pohjoisempien rikkaitten etruskilaisten kaupunkien ja etelän kreikkalaisten kaupunkien rinnalla jäi ratkaisevasti varjoon. Kreikkalaisiltahan oli roomalaisiin verraten etumatkaa lähes kokonainen vuosituhat.

* * * * *

Maanviljelys oli verrattomasti tärkein elinkeino vanhassa Roomassa. Latinalainen sana cultúra merkitsee oikeastaan »maanviljelys». Mutta jo roomalaiset itsekin ajan kuluessa huomasivat, että siirtyminen paimentolaiselämästä kyläasutukseen ja maanviljelykseen ei muuta kansaa kulttuurikansaksi. Se suo vain edellytykset korkeamman laatuiselle sivistykselle. »Vasta kaupungit kykenevät luomaan kulttuurin», sanoo eräs myöhäisroomalainen kirjailija.[163]

Kaupungit saavat kiittää kauppaa ja käsityötä synnystään. Täytyihän talonpojan myydä viljansa, viininsä, karjansa ja muut tuotteensa saadakseen toisia välttämättömyystavaroita. Mitään varsinaista kauppiassäätyä Roomassa ei kuitenkaan ollut vielä olemassa. Kotimainen kauppa oli suurimmalla osallaan vaihtokauppaa, ja ulkomaista kauppaa harjoittivat suurtilanomistajat itse, jotka yksin kykenivät rakentamaan aluksia ja lastaamaan ne viljalla, rakennusaineilla ja muilla tuotteilla sekä myöskin orjilla. Suuret maanomistajat olivat samalla kertaa liikemiehiä ja kapitalisteja. Voimaperäisempi kaupallinen elämä ei kuitenkaan voinut kehittyä toimeenpanematta varsinaista työnjakoa ja kantokykyistä teollisuuspohjaa, ilman teollisuutta, joka tuotti vientitavaraa. Mutta Roomassa ei käsiteollisuus kyennyt koskaan kohoamaan suurteollisuuden eikä taidekäsityön tasolle. Rooma oli tosin huomattava kauppakaupunki, mutta vain latinalaista mittapuuta käyttäen. Tosinhan kaupunki oli koko Latiumin tuotteiden varsinainen keräyspaikka- ja suurenpuoleisen tarvikemäärän jakelija, jotka osaksi valmistettiin itsessään Roomassa, osaksi tuotiin sinne, pääasiallisesti Suur-Kreikasta, Sisiliasta, Kreikasta ja Karthagosta; mutta perimmältään Rooma ei suinkaan ollut kauppakaupunki, kuten esim. Tarentum tahi etruskilainen Caere, vaan se oli ja pysyi kauan vain maataviljelevän maan keskipisteenä.

* * * * *

Roomalainen ymmärsi siihen aikaan kaupunkinsa ja maansa talonpojan näkökannalta; ja mitäpähän muuta olivatkaan hänen valloitussotansa kuin talonkauppoja suuressa mittakaavassa, vaikka maksuvälineenä käytettiinkin verta rahojen asemesta! Voitettujen täytyi joko täydellisesti mukautua roomalaiseen taionpoikaisväestöön tahi heidän täytyi luopua suurehkosta osasta peltomaitaan, tavallisesti kolmannesta osasta, johon silloin aina rakennettiin roomalainen talonpoikaistalo. »Monet kansat», Mommsen sanoo, »ovat voittaneet ja ryöstäneet kuten roomalaiset, mutta ei mikään kansakunta ole kuten he otsansa hiessä tehnyt asevoimin valloitettua maata omakseen ja aurankärjellä toisen kerran vallannut maata, minkä keihäs kerran oli kukistanut. Mitä sota antaa, sen se myös voi ottaa, mutta ei sitä valtausta, jonka kyntäjä tekee. Tosiasia on, että roomalaiset tietysti ovat joutuneet tappiolle monessa taistelussa, mutta tuskin koskaan heidän on tarvinnut luopua roomalaisesta maasta. Siitä he saavat kiiltää talonpojan sitkeää turpeeseen kiintymistä. Peltomaan omistuksessa ja isännyydessä on miehen ja valtion voima. Rooman suuruus on rakennettu kansalaisten maanomistuksen ja maalaisväestön yhdenlaatuisuuden lujalle perustalle.»

* * * * *

Kunnioitus, jota roomalaiset tunsivat rauhallista työtä kohtaan, aiheutti yhtä suuressa määrin kuin heidän voimakas valtiotunteensa sen, että heistä tuli ei ainoastaan Italian, vaan maailman valtiaita. Vapaa maanomistaja itse auran takana — siinä kuva elämästä, jota sparttalaisista ei voitaisi ajatellakaan, vaikkakin roomalaiset heitä monessa suhteessa muistuttavatkin. Mutta sparttalaisista ei voinutkaan koskaan tulla kulttuurin edistäjiä, eivätkä he koskaan kyenneet pysyväisesti alistamaan toisia kansoja valtansa alle.

* * * * *

Roomalaisen yhteiskuntaelämän toinen valoisa puoli sparttalaiseen yhteiskuntaelämään verraten on, että huolimatta suurista vaatimuksista, joita yhteiskunta yksityiselle asetti, kukin kumminkin sai olla yksilö ja ihminen, eikä vain mehiläinen mehiläiskeossa; ja sen ankaran kasvatuksen, jonka Rooman nuoriso sai, sen se sai kodissaan. Roomassa kunnioitettiin perhe-elämää. Roomalaisessa avioliittokaavassa oli kaunis sisällys: »Missä sinä olet, siellä minäkin tahdon olla.» Perheen emännät, »matroonat», olivat kunnioitetussa asemassa, eikä heillä ollut haaremipakkoa, mihin Ateenan naiset oli alistettu. Ja Roomassa ei katkaistu, kuten Spartassa, tunteettomasti lasten ja vanhempien välistä suhdetta. Roomassa isä ja poika olivat kuten veljespari. Poika poistui tuskin koskaan isänsä rinnalta. Hän oli isänsä mukana sekä työssä pellolla että myöskin juhlissa ja vieraspidoissa ja kansankokouksissa. Senaattorien pojat seurasivat isiään vanhainneuvostoon ja salin sisäänkäytävän suulla kuuntelivat niiden viisaiden miesten sanoja, joiden tuoleilla he itse kerran tulisivat istumaan.

Mutta isän ja pojan välinen toveruus ei kärsinyt pilailua — ei ainakaan pojan puolelta. Roomalaisella perheenisällä oli nimittäin mahtava valta. Hänellä oli rajoittamaton oikeus käyttää kotikuria. Saattoipa hän myydä vaimonsa ja lapsensa orjiksi vieläpä surmata heidät, ilman että hänen tarvitsi vastata siitä maalliselle tuomioistuimelle. Vain jumalille hän oli vastuunalainen sellaisista teoista.

Vielä sittenkin, kun pojilla jo oli oma perhe tahi he olivat päässeet korkeimpiin valtion virkoihin, he olivat isän vallan alaisia. Merkillinen todiste tässä suhteessa on kertomus Spúrius Cassiuksesta. Ollessaan konsulina vuonna 485 hän oli esittänyt peltomaan ja viljan jakamista köyhimmille. Täten hän herätti epäluuloja, että hänellä oli aikeita villitä kansaa, ja niin pian kuin hänen konsuliaikansa oli loppunut, häntä syytettiin siitä. Erään tarinan mukaan asia lykättiin hänen isälleen, joka isänvaltansa nojalla tutkisteli poikaa ja tuomitsi hänet kuolemaan. Vaikka Spurius Cassius oli ollut kolme kertaa konsulina ja viettänyt triumfeja ja vaikka hän oli naimisissa ja hänellä oli useita lapsia, hän oli isänsä vallan ja holhouksen alainen.

Vielä aikana, jota voidaan tarkastella historian täydessä valaistuksessa, voi sattua, että roomalainen isänvaltansa nojalla esiintyi poikaansa vastaan, joka oli kansantribuuni, sillä perusteella, että »poikanen» esitti liiaksi kansanmielisiä ja isäukon mielestä vahingollisia lakeja. Isä vaiensi yksinkertaisesti pojan käskien hänen jättämään puhujanpaikan ja seuraamaan häntä kotiin. Eikä ainoakaan ääni uskaltanut nousta tällaista isällisen oikeuden ilmaisua vastaan.

Roomalaisen yhteiskunnan oinaan olemukseen kuului, Mommsen sanoo, »että pojan tuli pelätä isää, kansalaisen esivaltaa ja kaikkien pelätä jumalia.» Perheenisän vallan rajoja tuntematon kehitys, joka näin ilmenee roomalaisessa perheoikeudessa, on täysin vierasta kreikkalaiselle käsitykselle, mutta muistuttaa suuresti germaanilaista. Vanhojen pohjoismaalaisten keskuudessa kuitenkin samalla kertaa oltiin sisimmässään tyytyväisiä, kun poika uskalsi osoittaa jäykkäniskaisuutta ja itsekkyyttä.[164]

Tuntuukin siltä, että Rooman suuruuden hinta oli kallis, joskaan ei niin kallis, kuin minkä Spartan valta-asema maksoi. Molemmissa tapauksissa uhrattiin valtion edun takia liian paljon sitä vapautta ja luonnollista elämäniloa, joka tuo onnea elämän keväässä ja luo hohdettaan myöskin vanhuuden päivien ylle. Kuinka paljoa onnellisempi olikaan ateenalainen ja joonialainen nuoriso ja kuinka kohottavasti vapaus vaikuttikaan yksilölliseen lahjakkaisuuteen näiden keskuudessa!»

Rooman valtio perustui siis perheeseen. Lähinnä perheitten yläpuolella olivat suvut, joita pitivät koossa perintöedut ja yhteinen sukupalvelus. Tämän yhteenkuuluvaisuuden ilmaisumuoto oli myöskin yhteinen sukunimi. Syyllä voi sanoa Rooman historian olevan sen suursukujen historiaa, ja sukutarinat ovat suureksi osaksi olleet niitä lähteitä, joista Rooman omat historioitsijat ovat ammentaneet. Mutta tietysti nämä lähteet ovat samentuneet kunkin suvun pyrkimyksestä kaunistella omaansa ja maansa historiaa.

Jokaisen kuolemantapauksen yhteydessä, joka sattui jonkin vanhan historiallisen suvun keskuudessa, roomalaiset saivat havainto-opetusta historiastaan. Kuolleet suurmiehet nousivat silloin ylös haudoistaan. Kreikkalainen historioitsija Polybios, joka itse kauan aikaa eli Roomassa[165], kertoo silminnäkijän välittömyydellä samalla kertaa naiiveista ja vaikuttavista näytelmistä, joita tällaisissa tapauksissa pantiin toimeen. Silloin otetaan — hän sanoo — esille ne kuuluisain esi-isien vahanaamiot, joita säilytetään talon huoneissa ja »pannaan ne sellaisten miesten kasvoille, jotka pituudeltaan ja vartaloltaan muistuttavat mahdollisimman, paljon vainajia. Nämä miehet pukeutuvat sitäpaitsi vastaavaan pukuun: purppurapäärmeiseen togaan, jos kuollut on ollut konsuli tai preetori[166], kokonaan purppuranväriseen togaan, jos hän on ollut sensori[167], mutta jos hän on viettänyt triumfin tai suorittanut jonkin suuren urotyön, silloin pukeudutaan kultaompeleiseen pukuun. Nämä miehet, jotka esittävät suvun esi-isiä, seuraavat lähinnä ruumisvaunuja, mutta heidän vitsakimppujaan ja kirveitään kannetaan ruumisvaunujen edellä.»

Ruumissaatto soluu ensiksi Forumille. Kun sinne on saavuttu, istuutuvat kaikki, jotka esittävät esi-isien osia, norsunluutuoleille. »Kauniimpaa näytelmää», Polybios sanoo, »kunnianhaluinen ja jalosti ajatteleva nuorukainen voi tuskin nähdä. Sillä kehenkä ei tekisi haihtumatonta vaikutusta se, että saa nähdä kuvia kuolleista miehistä, jotka olivat suuresti kunnioitettuja urhoollisuutensa ja kelvollisuutensa vuoksi, nähdä heidät kaikki, ikäänkuin he vielä olisivat olemassa elävässä elämässä?»

Forumilla nousee puhujanpaikalle vainajan poika tahi joku muu läheinen sukulainen, joka »puhuu kuolleen hyveistä ja niistä kiitettävistä teoista, joita hän on suorittanut elämänsä aikana. Puheen vaikutuksesta kuulijat joutuvat sellaiseen tunnelmaan, että kuolemantapaus ei näytä ainoastaan surevaa sukua, vaan koko Rooman kansaa kohtaavalta tappiolta. Sen jälkeen puhuja siirtyy ylistämään esi-isiänsä, alkaen vanhimman läsnäolevan elämänkulkua ja urotöitä kuvailemalla. Tällä tavoin verestyy jalojen miesten urotöiden maine alituisesti, niiden maine, jotka ovat jotakin suurta suorittaneet, tulee ikuistetuksi, ja niiden miesten nimet, jotka ovat olleet isänmaan hyväntekijöitä, ei haihdu koskaan kansan mielestä. Mutta merkityksellisintä on kuitenkin, että nuoret innostuvat uhrautumaan ja kärsimään valtion puolesta ja koettamaan saavuttaa sankarin mainetta.»

* * * * *

Että kahden, olemukseltaan niin erilaisen kansan kuin roomalaisten ja helleenien — ajattelemme tässä etupäässä ateenalaisia ja joonialaisia — yhteiskuntaelämässä ja uskonnossa ilmenee suuria eroavaisuuksia, on ilman muuta selvää. Roomalaisten uskonnossa on epäämättömän selviä merkkejä siitä, että se on ollut alkujaan aito talonpoikaisuskonto, joka on syntynyt niistä tarpeista, toiveista ja toivomuksista, jotka ilmenevät sellaisen suvun keskuudessa, joka otsansa hiessä tekee työtä hankkiakseen leipää itselleen ja omaisilleen. Sellaiselle kansalle ovat ennen kaikkea koti ja kotiliesi pyhiä. Jokaisella kodilla oli kotijumalansa: penaatit. Kotilieden tulta palvottiin Vesta-jumalattaren vertauskuvana ja kotia esitti vertauskuvallisesti ovi, joka johtaa taloon. Oven vertauskuva on Iānus, roomalaisille ominainen kaksikasvoinen jumala, jonka synnyn selittää se yksinkertainen tosiasia, että ovi ikäänkuin katsoo sekä sisäänpäin huoneeseen, että ulospäin maailmaan. Niin yksinkertainen oli se mielikuvitus, joka loi roomalaisen jumalankuvan. Roomalaisten jumalaistarustossa ei muutoin yleensä ole lainkaan tilaa mielikuvitukselle. Jumalansa ja jumalattarensa he ovat kerta kaikkiaan lainanneet kreikkalaisilta, jotka etruskien jälkeen olivat roomalaisten oppimestareita kaikilla kulttuurin eri aloilla. Kreikkalaisilta roomalaiset ovat saaneet kirjoitustaidon, heiltä he ovat oppineet taidekäsityön ja teollisuuden eri lajeja, ja kreikkalainen kirjallisuus ja taide ovat olleet myöskin roomalaisen kirjallisuuden ja taiteen — säännöllisesti saavuttamattomina — esikuvina. Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret he myöskin kuten sanottu, ovat lainanneet — ja muodostelleet matalain hyötynäkökohtiensa mukaisesti.

Kuinka suunnattoman paljon alhaisempaa onkaan senvuoksi roomalainen jumalaistarusto kuin kreikkalainen, jollaisena se oli kehityksensä huipulla ollessaan! Helleenien jumalmaailma on aikansa lahjakkaimpien henkien luoma — roomalaisten on kaavailtu suuren, turpeeseen sidotun joukon tarpeen mukaiseksi. »Maatalous ja liikekeinottelu olivat juurtuneet liian syvälle roomalaisen olemukseen, ollakseen tunkeutumatta myöskin tämän olemuksen mukaiseen jumalan kuvaan, sen sisimpään ytimeen», sanoo Mommsen. Hyviä satoja ja hyviä afäärejä — niitä roomalainen rukoili jumaliltaan. Vastapalvelukseksi hän sitoutui äärimmäisen tarkasti noudattamaan kaikkia seremonioita, joita jumalvoimat häneltä vaativat. »Relígio» merkitsee oikeastaan, kuvaavaa kylläkin, »sidottuneisuus». Latinalaisen sanan alkuperäinen merkitys on kaikkea muuta kuin mystillisen harras; päinvastoin se on lainopillinen. Jumalanpalvelusmenojen määräykset roomalainen suoritti samalla täsmällisyydellä, jolla hän täytti kauppa-asiakirjasitoumuksensa. Hän teki jumaliensa kanssa samantapaisen sopimuksen, kuin lainanpyytäjä kapitalistin kanssa, »ja hän lähestyi jumaliaan», Mommsen sanoo, »melkein, samanlaisella tuskaisella ujoudella, millä velallinen lähestyy mahtavaa velkojaansa.» Mutta hänen jumalanpelkonsa ei estänyt häntä yhdestä ja toisesta viekkaasta kokeesta saada näennäisillä hurskauden osoituksilla vaarallinen herra hyvälle tuulelle ja houkutella hänet antautumaan erinäisiin liikekeinotteluihin mukaan. Salainen ajatus tällöin, kuten aina, oli: »Do, ut des.»[168]

Niin kauan kuin roomalaisten täytyi ase kädessä taistella olemassaolonsa puolesta vihamielisiä naapurikansoja vastaan, näyttää keihästä heittävä Mars olleen ylin jumalien, joukossa. Hänessä nähtiin suojelija, joka löi vihollisen ja suojeli sekä kansaa että karjalaumoja. Mutta vähitellen hän sai yhä enemmän väistyä Iuppiterin[169] tieltä. Juppiterin temppeli Capitoliumilla muodostui koko Rooman valtakunnan uskonnolliseksi keskipisteeksi. Capitoliumin Iuppiter, »parhain ja suurin», kuten häntä kutsuttiin, oli kuvattu valtikka toisessa ja ukonvaaja toisessa kädessä. Minérvalla ja Iūnolla oli kummallakin sivuhuoneessa kuvapatsaansa. Täällä valtion korkeimmat virkamiehet alkoivat aina toimintansa juhlallisella uhrilla. Täällä laski triumfia viettävä sotapäällikkö jumalan syliin laakerin, jota hän triumfin aikana oli kantanut kädessään, ja toimitti sen kiitosuhrin, jonka hän oli sodan alussa luvannut.

Suuruudestaan huolimatta tämä temppeli ei ollut kuitenkaan suinkaan loistorakennus, joka olisi Parthenoniin verrattavissa. Se oli tehty rumasta tulivuoriperäisestä karstakivestä ja päällystetty marmoriseolla ja polttosavella. Itse jumalankuvatkin olivat polttosavea.[170]

* * * * *

Roomalaisten uskonnon lainopillisen kuivasta laadusta johtuu, että se oli mitä vähimmässä määrin omiaan innostamaan taiteilijoita ja runoilijoita. Roomalainen aavisti vain jumaluuden; hän ei nähnyt sitä. Hänestä olivat jumalat aina salaperäisiä henkiolentoja, joilla ei ollut ihmisenmuotoista ruumista eikä inhimillisiä tunteita. Hänen uskonnollisessa maailmassaan oli vain »voimia», jotka hallitsivat ja mellastivat. Mitä me sanomme luonnonlaeiksi, ne olivat roomalaisesta jumalvoimia, jotka eivät seuranneet muita lakeja kuin omaa tahtoaan ja oikkujaan tai niitä lakeja, jotka korkeammat voimat kuin he itse, olivat heille säätäneet. »Roomalaisen käsityksen mukaan», sanoo eräs tämän alan ammattimies, »ihminen ei itse toimi. Ei rakennusmestari itse rakenna taloa, ei sotapäällikkö saa voittoa, ei keihäs surmaa — toimivana on jumalvoima, joka on ottanut asunnokseen rakennusmestarin, jumalvoima, joka toimii sotapäällikön kautta ja hallitsee vihollisen jumalia, ja keihäs on vain ulkonainen ja epäoleellinen merkki voimien kamppailusta, joka vie toisen kuolemaan ja toisen voittoon. Ilmiöiden tältä kannalta arvosteleminen on vanhempaa kuin logiikka, mutta on kauan ollut logiikkaa elinvoimaisempi eikä ole koskaan täydellisesti lakannut, ei Roomassa, eikä missään muuallakaan, ei edes meidän valistuneella ajallamme.»

Jokaista elämän tilannetta varten roomalaiset loivat itselleen erikoisen jumalan. Heidän jumalmaailmansa tuli niin runsaasti kansoitetuksi, ylikansoitetuksikin, että historioitsija Polybias voi sanoa: »Roomalaiset ovat uskonnollisempia kuin jumalat itse.»

Kreikkalaisten jumalat ja jumalattaret olivat niin lähellä ihmisiä, että heillä oli näiden kaikki heikkoudet — roomalaiset jumal-voimat hallitsivat ihmisten tekoja, mutta eivät koskaan ottaneet osaa heidän kärsimyksiinsä. »Taide ja kaunokirjallisuus menettävät, mutta moraali voittaa siitä», sanoo Duruy aito gallialaisella henkevyydellä. »Roomalainen Olympos ei säteile elämää, valoa ja kauneutta. Sen jumalat ovat synkkiä voimia, ilman ääriviivoja ja piirteitä, mutta ne ovat hyödyllisiä — sille, joka asianmukaisesti täyttää velvollisuutensa niitä kohtaan.»

Kreikkalaisten jumalat istutettiin tosin uudelleen roomalaiseen maaperään, mutta ne eivät koskaan juurtuneet kansan mieleen, eivät koskaan tunkeutuneet sen sisimpään sielunelämään. Taiteellisessa suhteessa köyhempää, kuin mitä saatiin aikaan Latiumissa siihen aikaan, jolloin tämä maa alkoi esiintyä maailmanhistoriassa, tavataan tuskin minkään muun kuin täydellisesti sivistymättömäin kansojen keskuudessa. Roomalaisilta puuttui täydellisesti se kauneustajunta, joka antoi helleeneille sen ihannemaailman, jossa kaikki se, minkä todellisuus heiltä kielsi, oli heille suotu. Kreikkalaisilla oli tarve pukea uskonnolliset tunteensa ja ajatuksensa ihmismuotoon, ja heidän jumalhahmonsa innostuttivat sekä kuvaavaa että runoilevaa taidetta. Roomassa on sitävastoin kaksikasvoinen Ianus ainoa jumalankuva, jonka kotimainen jumalaistarusto on itsestään kyennyt luomaan. Tätä korkeammalle se ei ole omin voimin päässyt.

Helleeneiltä puuttui roomalaisten kyky saavuttaa poliittista tietä valtiollinen yhtenäisyys. Oikeastaan vain taide ja kauneudenpalvonta voi saada heidät tuntemaan itsensä yhdeksi kansaksi! Vain sellaiset henkiset arvot kuin Homeroksen laulut, Euripideen tragediat ja olympialaiset kisat kykenivät pitämään Hellaan koossa.

Kirjallisuutta:

Hugo Bergstedt, Huvuddragen av grekernas och romarnes mytologi.

S. Eilrem, Opferritus und Voropfer der Griechen und Römer.

W. Warde Fowler, The religious experience of the roman people.

Albert Grenier, Le genie romain dans la religion, la pensée et l'art. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Y. Toutain, Les cultes paíens dans l'empire romain.

Georg Wissowa, Religion und Kultur der Römer.