THEBAN JOHTOVALTA.

Ateenan kukistumisen jälkeen sparttalaiset pelkäsivät Thebaa enemmän kuin mitään muuta kaupunkia. Kuningas Agesilaokselle se oli erikoisen vastenmielinen. Olihan hänen juuri thebalaisten tähden täytynyt keskeyttää lupaava Aasian sotaretkensä. Senvuoksi hän nyt nautti saadessaan kaikin tavoin kiusata ja loukata tätä jäykkäluontoista kansaa. Sparttalaisten onnistui muun muassa tyydytyksekseen saada itselleen varma jalansija Boiotiassa, arveluttavan lähellä itse Thebaa, asettamalla sparttalaista varusväkeä ja sparttalaismielisiä kymmenmiehishallituksia muutamiin muihin Boiotian kaupunkeihin.

Thebalaiset purivat hammasta ja olivat vaiti. He odottivat vain sopivaa hetkeä, jolloin he voisivat uudestaan herättää eloon Boiotian liiton ja ryhtyä jälleen taisteluun Sparttaa vastaan.

Mutta sitä ennen he joutuivat kokemaan vielä pahempaa: heidän täytyi sietää vihatun sortajan kätyreitä omassa kaupungissaan.

Thebassa oli näet myöskin sparttalaismielinen vähemmistö, ja tämän avulla lakedaimonilaiset suorittivat erään röyhkeimpiä tekojaan. Muuan Traakiaan matkalla oleva sparttalainen sotajoukko valtasi näet vuonna 382 Theban linnan äkkirynnäköllä. Se oli sattumalta ilman puolustajia, sillä päivä oli pyhitetty uskonnolliselle juhlalle, jota ainoastaan naiset viettivät siellä keskenään. Ja niin kauan kuin juhlaa kesti, ei yhdenkään miehen ollut lupa näyttäytyä, ulkosalla. Sentähden sparttalaiset voivatkin esteettömästi saada linnan valtaansa. Tällöin he myöskin ottivat haltuunsa kaikki sinne kokoontuneet naiset ja hankkivat täten itselleen parhaimman vakuuden siitä, että kaupungin porvarit alistuisivat kohtaloonsa.

Agesilaos kannattajineen riemuitsi. Mutta koko Kreikka tuomitsi yksimielisesti kavalan teon. Lauhduttaakseen mielialaa sparttalaiset silloin lausuivat virallisen paheksumisensa asianomaisen sotapäällikön toimenpiteistä Thebassa ja tuomitsivat hänet maksamaan sakkoja —, joita kaikesta päättäen ei milloinkaan vaadittu.

Theban linna heillä joka tapauksessa oli hallussaan, ja sieltä käsin he pitivät kauhun vallassa kaikkia kaupungissa olevia vastustajiaan, joita muutoin pitivät aisoissa käskynhaltijat ja sparttalaismielinen harvainvaltainen hallitus, jonka he olivat tännekin asettaneet. Uudet hallitusmiehet» joilla Thebaa onnellistutettiin, olivat samoja henkilöitä, jotka olivat avanneet linnan portit verivihollisille.

Koko Kreikassa ei ollut ketään, joka olisi uskaltanut tehdä vastarintaa kaikkivaltiaille lakedaimonilaisille, joita toiselta puolen tuki Persian kuningas, toiselta Syrakusan tyranni Dionysios, josta myöskin oli tullut heidän liittolaisensa. Sillä niin paljon kuin sparttalaisia olikin ylistetty heidän tyrannivihastaan, heitä ei arveluttanut solmia liittoa oikean tyrannin kanssa, kun se vain oli edullista heidän itsekkäille pyyteilleen.

Mutta pian kuului uusia hälytysmerkkejä Kreikan vapaustaistelijani riveistä. Ne olivat lähtöisin kaupungista, missä sparttalaisten sorto tuntui raskaimmin, helleenisen heimon keskuudesta, joka ei vielä ollut yhtä uupunut kuin ateenalaiset ja muut Kreikan kansat, joiden veri oli vuotanut kuiviin.

Boiotia oli hedelmällistä maata, ja siinä asui tervettä ja voimakasta kansaa. Boiotian miehet olivat kuuluisia voimastaan. Mutta erikoisia sivistyskansaa boiotialaiset eivät olleet, vaikka he olivat synnyttäneet Hesiodoksen ja Pindaroksen.[27] Hienosti sivistyneet ja sirostelevat ateenalaiset tekivät pilaa naapuriensa karkeasta ja kömpelöstä käytöksestä ja heidän vanhanaikaisesta murteestaan. Mutta heidän nyrkkejään he kunnioittivat.

Boiotialaisilla — paitsi Plataian kaupunkia — ei ollut osuutta Kreikan suuruudenaikaan. Taistelukentällä tämän kaupungin luona he olivat vuodattaneet vertansa persialaisten asian puolesta. He olivat kaikkina aikoina suhtautuneet epäluuloisesti ja kateellisesti kukoistavaan attikalaiseen valtakuntaan ja tehneet kaiken voitavansa yllyttääkseen ateenalaisten vihollisia. Tämän johdosta he tietenkin olivat aina olleet hyvissä väleissä Spartan kanssa. Peloponnesolaissodan päättyminen oli myöskin boiotialaisille suuri voitto.

Mutta sodan jälkeen oli lehti kääntynyt. Sen oli vihdoinkin aiheuttanut noiden rakkaiden sparttalaisten ylimielisyys. Boiotialaiset olivat silloin alkaneet tuntea olevassa yhtä sorrettujen kanssa ja avasivat sydämensä ja kotiensa ovet selkiselälleen kaikille ateenalaisille, jotka pakenivat kolmenkymmenen tyrannin vainoa.

Tämän vieraanvaraisuuden ateenalaiset nyt korvasivat vapauttarakastaville thebalaisille, joita sadoittain pakeni Ateenaan, kun Theban linna joutui sortajien käsiin. Nämä pakolaiset olivat sparttalaisille ainaisen levottomuuden lähteenä. Lakedaimonilaiset olivat niin huolissaan siitä, mihin nämä miehet saattaisivat ryhtyä, että paikkasivat salamurhaajia raivaamaan heidät tieltään. Heidän onnistuikin surmata pakolaisten etevimmät johtajat. Mutta se olikin heidän ainoa »menestyksensä».

Näiden pakolaisten joukossa oli muutamia Theban rikkaimpia ja ylhäisimpiä miehiä. Osa heistä teki nuoren Pelopidaan johdolla salaliiton surmatakseen harvainvaltaiset ja vapauttaakseen kotikaupunkinsa.

Eräänä koleana ja sateisena joulukuun iltana 379 onnistui seitsemän salaliittolaisen talonpojiksi pukeutuneina päästä Thebaan, juuri kun kaupungin portit suljettiin viimeisten maatyöläisten palattua kotiin pelloilta.[28] Kaikki pääsivät onnellisesti erään luotettavan ystävän taloon. Tämä oli luvannut heille majapaikan, kunnes toiminnan hetki oli tullut. Suotuisan tilaisuuden valmistaminen vapautustyön suorittamiselle oli uskottu eräälle toiselle luotettavalle thebalaiselle ystävälle, jonka oli onnistunut näytellä osansa niin hyvin, että oli päässyt oligarkkien yksityissihteeriksi. Hän kutsui nyt neljästä tyrannista kaksi kotiinsa juhla-aterialle, jonka hän oli luvannut tehdä tavallista houkuttelevammaksi kutsumalla myöskin muutamia Theban kauneimpia naisia. Tämä ei merkinnyt niinkään vähän, sillä Theban tyttäret olivat kuuluisia lumoavasta kauneudestaan.

Seuraavana iltana vietettiin juhlapidot molempien oligarkkien kunniaksi. Oli suunniteltu, että vieraitten juovuttua viinistä isäntä toisi sisään lupaamansa kauniit naiset — jotka olivat juuri Pelopidas ja hänen ystävänsä, jotka olivat pukeutuneet naisiksi.

Ratkaiseva hetki läheni ja salaliittolaiset valmistautuivat näyt teleinään osaansa, kun oveen yhtäkkiä koputetaan ja sisään astuu sanansaattaja tuoden oligarkkien Ateenassa olevilta ystäviltä kirjeen, jossa tarkalleen selostettiin koko juoni ja lueteltiin kaikkien salaliittolaisten nimet. Mutta ylhäisten vieraitten järki oli nyt jo niin perin pohjin hämärtynyt, että kirjeen saaja ei vaivautunut sitä avaamaan, vaikka sanansaattaja huomautti, että oli kysymys erittäin vakavista asioista. »Vakavat asiat huomiseksi», sanoi tämä, mallikelpoinen hallitusmies, laskeutui veltosti takaisin patjalleen ja pani pikaviestin avaamattomana pieluksensa alle. Ei, nyt oli vihdoinkin nähtävä nuo kauniit thebattaret.

Kas, nyt astuu sisään kolme upeaa, ylhäisen arvokasta naista tiheät hunnut kasvoillaan ja puettuina monipoimuisiin pukuihin! Heitä seuraa neljä palvelijatarta. Naiset asettuvat noiden kolmen miehen viereen. Mutta se hetki, jolloin he työntävät hunnut kasvoiltaan, on sovittu merkki tikarin käyttämiseen, joka heillä on kätkettynä pukunsa poimuihin; ja seuraavassa hetkessä molemmat oligarkit ovat poissa pelistä. Samalla tavalla heidän kaksi toveriaan surmataan omissa kodeissaan. — Näin kunniattomasti päättyi niiden miesten elämänura, jotka kerran olivat valmistaneet synnyinkaupunkinsa verivihollisille pääsyn linnaan.

Tämän jälkeen salaliittolaiset lähtivät vankilaan, mihin oli teljetty 150 valtiollista vankia. Ensin tehtiin keihään iskulla vaarattomaksi vankilan johtaja, muuan oligarkkien uskollisimpia kätyreitä[29], ja sen jälkeen vapautettiin kaikki ne onnettomat, joiden oli täytynyt nääntyä täällä isänmaanrakkautensa tähden. Sitten oli vain muutamien silmänräpäyksien työ varustaa heidät aseilla ja järjestää heidät taistelurintamaan. Kun tämä oli tehty, vapauttajat antoivat airueitten ja torvensoittajien kuuluttaa kaikkialla kaupungissa, että Theba oli vapaa ja että kaikki thebalaiset, jotka rakastivat vapauttaan, kokoontuisivat asestettuina torille. Siellä pidettiin päivän sarastaessa kansankokous Pelopidaan ja hänen tovereittensa johdolla. Papit seppelöivät heidät ja kiittivät heitä kaupungin suojelusjumalien nimessä, ja innostunut kansa nimitti heidät johtajikseen ja sotapäälliköikseen. He käyttivät heti hyväkseen vapauden asian herättämää yleistä innostusta ja tekivät äkkirynnäkön linnaan. Uskaltamatta ryhtyä vastarintaan lakedaimonilaisten kolme käskynhaltijaa tarjoutuivat antautumaan ehdolla, että he saisivat vapaasti poistua. Ja se heille luvattiinkin. Mutta kun sparttalainen varusväki marssi ulos kaupungista, eivät thebalaiset jaksaneet hillitä katkeruuttaan oman heimonsa kavaltajia kohtaan, jotka käyttivät tilaisuutta hyväkseen pyrkien samalla kertaa turvaan. Heidän isänmaanpetoksensa, matelunsa voittoisien sparttalaisten edessä ja kopeutensa kukistettuja maanmiehiään kohtaan oli vielä liian tuoreessa muistissa ollakseen herättämättä kostonhalua. Monet eniten vihatuista otettiin kiinni ja lyötiin kuoliaiksi.

Palattuaan Sparttaan mestattiin kaksi näistä käskynhaltijoista, jotka tällä tavoin ilman miekaniskua olivat lähteneet Theban linnasta; kolmatta rangaistiin suurilla sakoilla ja maanpaolla. Niin suurta katkeruutta herätti tämä häväistys, jonka nuo miehet olivat Spartan sotavoimille tuottaneet.

Sanoma Theban vapautuksesta levisi kuin kulovalkea kautta koko kreikkalaisen maailman. Ihailtiin tämän pienen miesjoukon rohkeutta ja kylmäverisyyttä sen ryhtyessä vaaralliseen uhkayritykseen, yksinään kumoamaan hallitusta, jota vielä edellisenä päivänä oli pidetty voittamattomana. Ja iloittiin siitä, että Spartan hirmuvalta oli menettänyt ainakin yhden tukikohtansa.

Vähän myöhemmin katkeruus sparttalaisia kohtaan yhä vain lisääntyi, kun saatiin kuulla, että he olivat aikoneet tehdä Ateenalle yhtä petollisen teon kuin kolmea vuotta aikaisemmin Theballe. Erään boiotialaisen käskynhaltijan mieleen juolahti näet tehdä maalta käsin yöllinen hyökkäys Peiraieukseen ja saada siten yhdellä iskulla haltuunsa Ateenan laivat ja varastohuoneet. Eräänä iltana hän lähti joukkoineen liikkeelle laskien olevansa Peiraieuksessa seuraavana aamuna ennen päivän koittoa. Onneksi Ateenalle hänen laskelmansa pettivät, ja aamu sarasti hänen vielä ollessaan matkalla. Silloinhan ei enää kannattanut jatkaa? Hän lähti takaisin boiotialaiseen kaupunkiinsa, kuitenkin ensin ryöstäen Ateenan ympäristöjä.

Ateenalaisten suuttumus tapahtuman johdosta oli suuri, ja mitta täyttyi, kun vastoin kaikkia odotuksia Spartan eforit vapauttivat miehen, joka oli aikonut tehdä tämän kavalan työn.

Hansikas oli heitetty. Ateenalaiset nostivat sen maasta. He solmivat ystävyysliiton thebalaisten kanssa ja varustautuivat voimaperäisesti sotaan Sparttaa vastaan sekä maalla että merellä. Merisotaa varten heidän onnistuikin hankkia itselleen uusia voimia perustaessaan v. 378 uuden attikalaisen liiton, joka oli täsmälleen sata vuotta nuorempi kuin attikalais-delolainen. Tämä uusi liitto, joka oli syntynyt suojaksi sparttalaisten väkivaltaa vastaan, oli hengeltään paljoa vapaamielisempi kuin edellinen. Ateena ei enää tavoitellut samanluontoista johtovaltaa kuin aikaisemmin. Sellainen ei olisi ollut sopusoinnussa kuninkaanrauhan eikä Ateenan silloisen aseman kanssa. Tosin Ateenalla oli liiton johto käsissään, mutta kaikkien sen jäsenten tuli olla »vapaita ja itsenäisiä.» Liittoneuvostossa, joka ratkaisi heidän yhteiset asiansa, oli jokaisella valtiolla, suurella ja pienellä, yksi ääni, kun Ateena sitävastoin ei ollut ollenkaan edustettuna tässä kokouksessa. Tässä liitossa ei myöskään ollut vakituisia vuosimaksuja, vaan liittoneuvosto määräsi ne joka kerralla erikseen.

Sekä Ateenan että Theban asukkaita elähdytti ajatus murtaa sparttalaisten valta-asema Kreikassa. Ateenalaisten hankkiessa itselleen auttajia merisotaa varten, thebalaiset järjestivät maajoukkonsa entistä sotakelpoisemmaksi. Osasto, johon kuului 300 hopliittaa, kaupungin ylhäisimmistä perheistä valittuja nuorukaisia, jotka olivat kunnostautuneet miehuudellaan ja voimallaan, oli armeijan ydin, n.s. pyhä joukko. Se oli järjestetty siten, että vierekkäin seisoi aina kaksi nuorukaista, jotka olivat ystäviä elämässä ja kuolemassa ja olivat vannoneet voittavansa tai kuolevansa yhdessä. Thebalaiset olivat täten käyttäneet hyväkseen kreikkalaisten romanttista nuorukaisystävyyttä, samaa tunnetta, joka liitti yhteen Akhilleuksen ja Patrokloksen, Daavidin ja Jonatanin. Se sitoi tämän valiojoukon jäsenet niin lujasti toisiinsa, että maallinen mahti ei voinut murtaa heidän rivejään. Hyökkäyksissä tämä osasto oli vastustamaton. — Mutta ei siinä kyllin, että valiojoukko oli erinomaisen huolellisesti harjoitettu —, myöskin Theban armeijan jo ennestään oivallinen pääaines sai vielä perusteellisemman koulutuksen kuin aikaisemmin. Mutta thebalaisten taistelukelpoisuudelle merkitsi verrattoman paljon enemmän se, että he samoihin aikoihin saivat mainion sotapäällikön ja johtajan. Epaminondaan nimi aloittaa nyt uuden luvun Kreikan historiassa. Hän kuului erääseen Theban ylhäisimpiä perheitä kuten Pelopidas, johon häntä yhdisti läheinen ystävyysside, joka oli koeteltu ja vahvistettu eräässä taistelussa, jolloin he ottelivat rinnakkain ja Epaminondas oman henkensä uhalla pelasti vaarallisesti haavoittuneen aseveljensä.

Kirjalliset harrastukset ja kaunotaiteet eivät yleensä olleet thebalaisten vahvoja puolia, mutta Epaminondas oli loistava poikkeus. Hän oli erittäin soitannollinen ja osoitti jo nuoruudestaan lähtien ilmeistä mieltymystä opiskeluun ja yleensä älyllisiin harrastuksiin. Hän käytti halukkaasti hyväkseen jokaista tilaisuutta keskusteluihin filosofien ja puhujain kanssa ja vapautui täten suureksi osaksi taikauskosta, joka teki niin monen muun sen ajan sotapäällikön merkkien ja enteitten orjaksi. Hän keräsikin itselleen kunnioitettavan tietovaraston eri aineissa, mutta ei milloinkaan loistanut niillä tarpeettomasti. Muuan erittäin arvostelukykyinen ateenalainen on hänestä sanonut, että hän ei »ikinä ollut tavannut ketään, joka olisi samalla kertaa taitanut niin paljon ja puhunut niin vähän».

Mutta hänen harvapuheisuutensa syynä ei suinkaan ollut vaikeus lausua ajatuksiaan. Päinvastoin Epaminondas oli niin etevä kaunopuhuja, että hän tarvittaessa kykeni voittamaan jopa Ateenan parhaatkin puhujat. Mutta hän oli koko olemukseltaan vaatimaton, joka on sitäkin miellyttävämpi ominaisuus, kun hänen maanmiehensä päinvastoin olivat tunnettuja tympäisevästä kerskailustaan ja itsetietoisuudestaan. Edelleen Epaminondaan ei ikinä voitu sanoa tavoittelevan kansansuosiota eikä rikkautta. Rahat olivat hänelle aivan yhdentekeviä, ja hän pysyi köyhänä elämänsä loppuun saakka. Hän ei jättänyt jälkeensä edes sen vertaa, että se olisi riittänyt hautauskustannuksiin. Ja tämä mies torjui kaikki sellaiset lahjomisyritykset, joihin niin monet muissa suhteissa Kreikan etevimmät valtiomiehet lankesivat, vieläpä ystäviensä tarjoamat lahjatkin. Kun hän lisäksi oli niin suora ja totuutta rakastava, että ei leikilläkään valehdellut, ja itse jalomielisyys voitettuja vastustajia kohtaan, niin on miltei mahdotonta löytää tästä valoisasta kuvasta ainoatakaan tummaa tahraa. Eivät edes hänen vihollisensa olisi siihen kyenneet.

Mutta silti ei tarvitse luulla, että hän oli ikävä ihminen, kuten hyveen perikuvat useinkin ovat. Epaminondas ei saavuttanut ainoastaan lähimmäistensä kunnioitusta, vaan myöskin heidän kiintymyksensä, ja hänen huumorin lahjaansa todistaa esimerkiksi kertomus siitä, miten hän kerran lähetti erään liian hyvinvoivan soturin kotiin perustellen tekoaan sillä, että kolmekaan kilpeä ei riittäisi suojelemaan hänen ruhoansa vihollisen nuolilta.

* * * * *

Thebalaisten Epaminondaan johdolla suorittaman varustelutyön tulokset osoittautuivat siinä, että he menestyksellä torjuivat sparttalaisten kaikki yritykset saada takaisin valta-asemansa Thebassa. Yhtä huonolla onnella lakedaimonilaiset yrittivät merellä mitellä voimiaan ateenalaisten ja heidän liittolaistensa kanssa.

Sparttalaisten pääpyrkimyksenä oli kuitenkin kukistaa Theba, joka alkoi saada takaisin vaikutusvaltaansa muihin Boiotian kaupunkeihin. Spartta perusti tällöin toivonsa siihen kylmyyteen, joka aito kreikkalaisen hajaantumissäännön mukaisesti alkoi ilmetä Theban ja Ateenan välisessä suhteessa. Se olikin luonnonpakko tässä keskinäisen kateuden luvatussa maassa, heti kuin molempien entisten liittolaisten asiat alkoivat sujua hyvin ja ne siis eivät enää yhtä välttämättömästi tarvinneet toisiaan. Niiden tiet erkanivat yhä enemmän, ja lopulta ateenalaiset solmivat rauhan sparttalaisten kanssa kuulematta liittolaistensa mielipidettä. Thebalaiset vetäytyivät syrjään loukkaantuneina ateenalaisten menettelystä. Ja niin he olivat eristettyjä kaikesta Boiotian ulkopuolelta saatavasta avusta.

Sparttalaiset arvelivat, että nyt oli otollinen hetki suunnata surmanisku vihattuja thebalaisia kohden. Kaikkialla, vieläpä Thebassakin, luultiin, että isku olisi musertava. Mutta ne, jotka sitä ennustivat, olivat jättäneet huomioonottamatta erään tekijän: Epaminondaan.

Vuonna 371 voimakas sparttalainen sotajoukko murtautui Boiotiaan. Nyt olivat tarpeen Epaminondaan kaikki valtiomiehen- ja sotapäällikönlahjat ja Pelopidaan koko urhoollisuus ylläpitämään heidän maanmiestensä rohkeutta. Mutta mieliala ei suinkaan sittenkään ollut toivehikas, kun Theban soturit ryhtyivät ratkaisevaan taisteluun sparttalaisia vastaan Leuktran kentällä lähellä Thebaa v. 371. Pikemminkin he epätoivon vimmalla kävivät voitonvarmaa ja miesluvultaan ylivoimaista vihollista vastaan. He olivat kuitenkin lujasti päättäneet mieluummin kuolla taistelutantereella kuin elää lakedaimonilaisten sorron alaisina.

Epaminondas osasi kuitenkin paremmin kuin kukaan toinen tämän ajan sotapäällikkö korvata väkensä vähäisen miesluvun taitavalla taktiikalla. Hän hylkäsi vanhan rinnakkaistaktiikan taistella kahtena samansuuntaisena rintamana niiden koko pituudella. Sen sijaan hän ensi kerran toi sotahistoriaan taistelurintaman tietoisen ja tahallisen jaon siten, että vain toista puolta käytettiin ensimmäisessä hyökkäyksessä. Hän jakoi näet hopliittafalangin heikompaan puolustus- ja voimakkaampaan hyökkäyssivustaan, jossa sotilaat oli järjestetty jopa 50 miehen vahvuisiin riveihin.[30] Tämän sivustan tehdessä yksinään musertavia hyökkäyksiä vihollista vastaan sotapäällikkö antoi sitävastoin heikomman puolustussivustan pysyä paikoillaan. Tällä sotajoukon osalla ei siis taistelun alussa ollut muuta tehtävää kuin sitoa ne vihollisen sotavoimat, jotka olivat vastapäätä sitä. Vasta kuin hyökkäysosasto oli täyttänyt tehtävänsä murtaen vihollisen vastaavan sivustan ja saattaen sen epäjärjestykseen, oli puolustussivustan aika sekaantua leikkiin ja saartaa vihollinen.

Tämä järjestely, kuuluisa vino taistelurintama, saikin aikaan ihmeitä Leuktran luona. Kaikki kävi Epaminondaan laskelmien mukaan. Hän oli varustanut vahvimmin vasemman sivustansa, koska sparttalaisten kuningas ja sotapäälliköt sekä kaikki sparttalaiset olivat vihollisen vastaavalla oikealla sivustalla. Hän arveli näet, että kun hän oli täydellisesti voittanut tämän vihollisarmeijan parhaan osan, olisi helppo tehdä sen vasen sivusta vaarattomaksi.

Etumaisena thebalaisten vahvalla puolustussivustalla seisoi Pelopidas »pyhine joukkoineen». Rientomarssissa tämä sivusta ryntäsi vihollista vastaan. Hyökkäys oli vastustamaton, ja sparttalaisten rintama murtui täydellisesti. Sparttalaisten ylipäällikkö haavoittui kuolettavasti, ja enemmän kuin puolet hänen parhaita miehiään kaatui. Hirvittävän verilöylyn ja itsepintaisen vastarinnan jälkeen sparttalaisten oikea sivusta voitettiin täydellisesti ja karkoitettiin takaisin leiriinsä. Sotajoukkojen muiden osien kesken ei syntynytkään varsinaista kahakkaa, johon suurimpana syynä oli se, että sparttalaisten vasempana sivustana olivat liittolaiset, jotka suhtautuivat melko viileästi Spartan asiaan. He taistelivat melkein vain näön vuoksi. Ja nähdessään sparttalaisten väistyvän hekin vetäytyivät takaisin. Muutaman tunnin kuluttua koko lakedaimonilainen armeija oli kokoontunut leiriin kuolevan kuninkaan ympärille.

Spartan sotajoukkoon sen kärsimät tappiot tekivät peloittavan vaikutuksen. Mutta monet liittolaiset eivät edes yrittäneet salata, että he sydämensä pohjasta iloitsivat sortajansa tappiosta. Ja kun sparttalaiset upseerit nyt pitivät sotaneuvottelua, niin ainoastaan muutamat, hyvin harvat, sparttalaiset vaativat, että ryhdyttäisiin uuteen taisteluun. Yleinen mielipide kannatti aselepoa. Siihen thebalaiset suostuivatkin. Vieläpä he rajattomasti iloiten odottamattomasta voitostaan sallivat vihollisen rauhassa lähteä kotiin.

* * * * *

Leuktran taistelu on käännekohta sotahistoriassa. Epaminondaan luoma taktiikka oli kohottanut hänet kunniasijalle kaikkien aikojen nerokkaimpien sotapäälliköitten pariin. Tämän taktiikan rinnalla vanha pelätty Lykurgoksen sotakuri osoittautui jo vanhentuneeksi. Se ei enää yksinään kyennyt luomaan ajanmukaista armeijaa.

Vanhassa rinnakkaistaistelussa oli oteltu samalla tavoin pitkin koko linjaa. Tämä oli tosin jaettu keskustaan ja kahteen sivustaan, mutta työnjakoa näiden eri osastojen välillä ei ollut. Ollessaan parhaiten yhteensulautunut armeija tosin muodosti taktillisen »ruumiin», mutta tälle ruumiille ei vielä ollut kasvanut jäseniä. Vasta Epaminondas on alkanut kehittää ruumiista todellista elimistöä, jonka eri osilla on erilaatuiset tehtävät. Hyökkäyssivustan hopliitalla on toisenlainen tehtävä kuin hänen puolustussivustalla olevilla tovereillaan. Hänen täytyy keskittää kaikki voimansa yhteen ainoaan hetkeen, kun taas toisen sivustan sotilaitten on mikäli mahdollista säästettävä voimiaan, kunnes hyökkäys on suoritettu, aivan kuin nyrkki taistelijan toinen käsivarsi torjuu toisen iskiessä. Taistelu on muuttunut suunnitelmallisemmaksi. Sen tulos ei perustu ainoastaan voimaan ja rohkeuteen, vaan vielä enemmän älyyn ja johtavaan kylmään järkeen. Sotajoukon päällystön ei enää tarvinnut kuten ennen näyttää ainoastaan esimerkkiä urhoollisuudessa, vaan heidän oli ennen kaikkea toimittava armeijan aivoina. Sota alkaa muuttua ammatista sotataidoksi. Juuri Epaminondas on astunut ensimmäisen suuren askelen tähän suuntaan.

Vinorintamaa kehitti myöhemmin edelleen Aleksanteri Suuri, ja vielä 1700-luvulla sillä oli tärkeä merkitys Fredrik Suuren taktiikassa.

Mutta vaikka sparttalainen sotakuri oli joutunut tappiolle Leuktran taistelukentällä, se oli kuitenkin yhä edelleen voittamaton eräässä toisessa suhteessa, nimittäin taidossa kestää tuskaa miehen tavoin ja hillitä jokainen mielenliikutus. Tappion sanoma vastaanotettiin Spartassa ihailtavalla tavalla. Voidaksemme oikein arvioida sparttalaisten käytöstä tänä koetuksen hetkenä voimme verrata sitä ateenalaisten menettelyyn heidän saadessaan tiedon Aigospotamoin tappiosta noin miespolvea aikaisemmin. Aivan toisenlainen näky oli nyt tarjolla Spartassa. Ja kuitenkin onnettomuuden isku oli nyt yhtä ankara kuin silloinkin ja sattui hetkenä, jolloin kaikki olivat varmasti odottaneet voitonsanomaa. Mutta ainoatakaan valituksen ääntä ei täällä kuulunut. »Kaikki oli», Ksenophon sanoo, »kuin ei mitään olisi tapahtunut. Eforit ilmoittivat ainoastaan kaatuneitten nimet näiden omaisille ja julkaisivat yleisen määräyksen, että naiset eivät saaneet voihkia ja valittaa, vaan heidän tuli kantaa surunsa vaieten.» Jo se, että tätä käskyä voitiin noudattaa, on ihailtava todistus sparttalaisesta kurista. Mutta tämän kansan sankarillinen itsehillintä meni vieläkin pitemmälle. Sitä olisi mahdoton uskoa, jollei voitaisi vedota erään sen ajan kirjailijan todistukseen. »Seuraavana aamuna», hän kertoo — edelleenkin Ksenophon —, »voitiin nähdä niiden, jotka olivat menettäneet omaisiaan taistelutantereella, käyskentelevän julkisilla paikoilla iloisin ilmein. Mutta henkiinjääneitten omaisia tuskin näkyi ainoatakaan, ja ne harvat, jotka näyttäytyivät julkisuudessa, olivat surullisen ja masentuneen näköisiä.» Niin syvälle oli sparttalaisiin juurtunut velvollisuuden käsky, että taistelukentältä ei milloinkaan saanut väistyä.

Ja kun viholliselle antautuneet soturit palasivat kotiin, he saivat niin halveksivan vastaanoton, että heidän elämänsä kävi aivan sietämättömäksi. Kukaan heidän maanmiehistään ei tahtonut seurustella heidän kanssaan tai edes lausua heille sanaakaan. Kukaan ei halunnut naida sen perheen jäsentä, johon he kuuluivat. Jos joku heistä uskalsi näyttää iloiselta, ohikulkijat antoivat hänelle heti selkäsaunan, kunnes hänen kasvonsa jälleen saivat nöyrän ilmeen, jonka arveltiin soveltuvan hänen asemassaan olevalle henkilölle. — Tämän kuultuaan ymmärtää paremmin niitä sparttalaisia isiä ja äitejä, jotka iloitsivat siitä, että heidän poikansa lepäsivät kuolleina taistelukentällä eivätkä olleet niiden joukossa, joiden täytyi kokea tappion häpeä.

Mutta luonnollisesti ei voitu loppumattomiin kohdella suurta osaa Spartan väestöstä kuin ruton saastuttamia, vaan Agesilaoksen ehdotuksesta heidät tällä kertaa vihdoin vapautettiin häpeästään, ja he saivat ihmisarvonsa takaisin. Sellainen poikkeustoimenpide oli välttämätön varsinkin siitä syystä, että Spartan porvaristo oli lukumäärältään arveluttavasti vähentynyt.

* * * * *

Mutta Leuktran taistelu ei ole ainoastaan sotahistoriallinen merkkitapaus — se on myöskin Kreikan valtiollisen historian käännekohta, sillä se merkitsee, että Kreikan hegemonia siirtyy Spartalta Epaminondaan johtamalle Theballe. Melkein koko Keski-Kreikka lukuunottamatta Ateenaa muodosti nyt yhdessä Theban kanssa thebalaisen liiton, jonka vaikutus pian ulottui Peloponnesokselle asti. Epaminondas lähti sinne sotajoukkoineen ja hävitti Lakoniaa. Silloin nousivat Messenian kauan sorretut helootit; ja Italiasta, Sisiliasta ja Afrikasta saapui laivoja täynnä messenialaisia ja muinoin kotimaastaan paenneitten messenialaisten jälkeläisiä. Nyt he kiirehtivät takaisin ottaakseen jälleen haltuunsa vanhat kotinsa ja saadakseen taas palvella isänmaansa jumalia. Tämä pitkällisen hajaannustilan lopettava kansanvaellus muistutti Israelin lasten paluuta Babylonin vankeudesta. Messenialaiset saivat takaisin vapautensa ja muodostivat oman valtion, joka oli Epaminondaan johdon alainen. Hänen avullaan perustettiin myöskin niemimaan sisäosaan arkadialainen liittovaltio.

Arkadialaiset olivat tervettä ja tyytyväistä paimen-, metsästäjä- ja maanviljelijäkansaa. Mutta valtiollisesta tämä kansa oli aina ollut heikkoa, se kun oli jakaantunut lukemattomiin pikkutasavaltoihin, joista muutamien valtiomuoto oli ikivanha, toiset taas olivat nykyaikaisemmin järjestettyjä. Tätä hajaannusta vaalivat hellästi sparttalaiset, jotka sen avulla saivat arkadialaiset pysymään heistä riippuvaisina.

Vain harvoista maista on ihmisillä ylimalkaan ollut niin nurinkurista käsitystä kuin muinaisajan Arkadiasta. Rokookoajan idyllirunoilijat tekivät siitä ihanan maan, jossa vienot länsituulet puhalsivat ja jonka asukkaat, paimenet ja paimenettaret, tuskin tekivät muuta kuin kaitsivat laumaansa istuen puun varjossa lirisevän lähteen reunalla kuiskaillen lemmensanoja tai esittivät siroja tansseja paimenhuilun säestyksellä.

Arkadia on tosin kaikkina aikoina ollut paimentolaismaa, mutta se on karua ja villiä seutua ja sangen vähän idyllimäistä. Elämä siellä vaatii työtä ja vaivaa, ja ilmasto on ankarampaa kuin useimmissa muissa osissa Kreikkaa. Kansa on myöskin sen mukaista. Todellisuudessa Arkadian paimenet ja »paimenettaret» tuskin olivat yleviä ja jaloja — päinvastoin he olivat yhtä villejä ja alkukantaisia kuin heidän vuorensakin. Heidän uskonnossaan oli barbaarisia piirteitä, ja jumalanpalveluksissa käytettiin kauan ihmisuhreja.

Myöskin Akhaian kaupungit liittyivät myöhemmin Thebaan. Kaikki osoitti, miten suuresti Spartan arvo oli alentunut.

Thebalaisten suuri menestys herätti kuitenkin kateutta ja huolestumista Ateenassa. Siihen olikin syytä, sillä vuosi vuodelta ilmeni yhä selvemmin, että Epaminondas tavoitteli koko Kreikan hegemoniaa. Ateenalaiset tajusivat vähitellen, että Spartan kukistumisen jälkeen oli aikanaan tuleva heidän oma vuoronsa.

On masentavaa huomata, että taistelussa kreikkalaisia kilpailijoita vastaan sellainenkaan mies kuin Epaminondas ei voinut olla turvautumatta Persian apuun. Kaipa häntä puolustaa se, että hän menetteli kuten kaikki toisetkin, sillä oli tullut tavaksi, että kaikki Kreikan valtiot antoivat lähettiläittensä lojua Susan hovin odotushuoneissa. Mutta ei siis edes Epaminondaan voida sanoa harjoittaneen yleishelleenistä kansallispolitiikkaa. Hänellä oli yhteisiä harrastuksia suurkuninkaan kanssa, niin kauan kuin oli tarpeellista heikontaa Ateenan merivoimaa, joka oli aina ollut persialaisten ja etenkin foinikialaisten silmätikkuna.

On myöskin muistettava, että thebalaiset eivät milloinkaan olleet varsinaisesti vihanneet persialaisia, vaan aina pitäneet Ateenaa tai Sparttaa luonnollisina vihollisinaan. Suuri kansallistaistelu persialaisia vastaan, jota ateenalaisten ja sparttalaisten silmissä ympäröi voiton sädekehä, oli thebalaisille masentava ja häpeällinen muisto. Miten olisikaan tästä kansasta voinut tulla Kreikan yhteys- ja kansallisuusaatteen esitaistelija? Kenties kuitenkin Epaminondaasta, joka oli niin äärettömän paljon korkeammalla asteella kuin maanmiehensä, olisi voinut ajanmittaan kehittyä sellainen. Kenties hän toivoi, että saatuaan kerran koko Kreikan voimat kootuiksi omiinsa ja Theban käsiin, hän voisi jälleen vapauttaa helleenit persialaisten ylivallasta. Emme tiedä, oliko hänellä tällaisia aikomuksia, mutta saanemme ainakin toivoa sitä.

Hänen uransa katkesi kuitenkin äkkiä, ennenkuin hän oli ehtinyt toteuttaa suuret suunnitelmansa. Eräällä Peloponnesokselle tehdyllä retkellä vuonna 362 hän yritti eräänä yönä tehdä äkkirynnäkön Sparttaan[31], juuri kun kaikki sen asekuntoiset miehet olivat Agesilaoksen johdolla lähteneet kaupungista kohdatakseen thebalaiset avoimella kentällä. Mutta vanha, jo kahdeksankymmenvuotias kuningas ehkäisi hänen aikeensa ja ennätti kotiin Sparttaan ennen vihollista, niin että thebalaisten hyökkäys torjuttiin jo alussaan.[32] Kun Epaminondas huomasi, että hänen aikomuksensa yllättää kaupunki raukesi tyhjiin, hän ei uskaltanut ryhtyä hyökkäykseen, vaan päätti sen sijaan tehdä samanlaisen yrityksen Arkadiassa olevan Mantíneian viholliskaupungin valtaamiseksi. Mutta vaikka hän lähti liikkeelle pikamarssissa, kaupunki ehti kuitenkin saada avukseen ateenalaista ratsuväkeä. Mutta Mantineian ulkopuolella syntyi ratsuväenkahakka, josta lopulta sukeutui varsinainen taistelu, kun myöskin Spartan armeija oli saapunut sotanäyttämölle. Ennen ratkaisua Epaminondas kuitenkin sai yliotteen, kun hänen valeliikehtimisellä onnistui uskotella vihollisille, ettei hän tällä kertaa aikonut ryhtyä taisteluun. Senvuoksi vihollisrintaman rivit särkyivät lakedaimonilaisten hajaantuessa kentälle. Vieläpä monet ratsumiehet riisuivat rintahaarniskansakin ja ottivat satulat pois hevosensa selästä.

Taistelun alkaessa thebalaisten mieliala oli aivan toisenlainen kuin ennen Leuktran tulikastetta yhdeksän vuotta aikaisemmin. Nyt he paloivat taistelun halusta ja olivat kiilloittaneet kilpensä ja miekkansa, niin että ne välkkyivät kuin paraatissa. Arkadian hurjat paimenetkin, joiden ainoana aseena oli sotanuija, olivat ylen onnellisia saadessaan jakaa taistelun vaarat liittolaistensa kanssa, ja liikuttavan ihastuksen valtaamina he maalasivat yksinkertaisiin nelikulmaisiin puukilpiinsä Theban tunnusmerkin, Herkuleen nuijan.

Epaminondas käytti Mantineian luona pääasiallisesti samaa taktiikkaa, joka yhdeksän vuotta aikaisemmin oli tuottanut thebalaisille voiton Leuktran taistelussa. Itse hän oli hopliittain valiojoukon kera hyökkäävän sivustan etupäässä. Thebalaisten rynnäkkö oli sitäkin tuhoisampi, kun viholliset eivät olleet vielä ehtineet järjestyä taistelurintamaan, kun jo Epaminondaan miehet rientomarssissa hyökkäsivät heitä vastaan. Kentän kaikille tahoille hajaantuneet lakedaimonilaiset hopliitat syöksyivät paikoilleen, ratsastajat koettivat hermostuneella kiireellä satuloida hevosensa ja pukeutua haarniskaan, ja upseerit ponnistivat kaiken voimansa palauttaakseen taistelujärjestyksen. Mutta ennenkuin sparttalaiset olivat ehtineet asettua paikoilleen, Epaminondas oli jo murtanut heidän rivinsä, ja murhaavan ottelun jälkeen ajettiin lakedaimonilaisten ahdistettu sivusta pakoon. Pian koko vihollisen rintama oli pakokauhun vallassa.

Mutta nyt thebalaisia kohtasi kauhea onnettomuus, pahin mitä heille voi sattua. Pakenevaa vihollista takaa ajettaessa Epaminondas, thebalaisten kaikki kaikessa, sai kuolettavan keihäänpiston rintaansa. Tavoilleen uskollisena hän oli aina taistelun alusta saakka ensimmäisenä uhmaillut vaaraa; ja erikoisesti juuri tänään hän näyttää enemmän kuin konsanaan olleen joukkonsa etupäässä innostaakseen väkeään ja ollakseen aina saapuvilla, kun oli tarpeellista puuttua asioiden kulkuun. Omin käsin hän oli myös kaatanut sparttalaisten ylipäällikön ja useita muita vihollisia. Sparttalaiset olivat suorastaan pommittaneet häntä heittokeihäillään. Mutta osan näistä hän oli väistänyt, toisia taas torjunut kilvellään ja singonnut takaisin vihollista vastaan. Lopulta murhaava ase kuitenkin osui häneen. Keihäs katkesi, ja sen kärki jäi hänen rintaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä sankari vaipui tajuttomana toveriensa käsivarsille.

Surusanoma rakastetun päällikön kaatumisesta levisi kuin kulovalkea kautta koko thebalaisen falangin. Tämän mainion miehen merkitystä koko sotajoukolle osoittaa selvimmin se seikka, että sanoma hänen menettämisestään silmänräpäyksessä vaikutti lamauttavasti kaikkiin. Yht'äkkiä ei ainoakaan hopliitta enää jaksanut ajaa vihollista takaa. Tämän jälkeen ei enää yhtäkään vihollista surmattu, vaan kukin jäi siihen, missä oli, eikä astunut askel takaan eteenpäin. Eikä thebalainen ratsuväki ainoastaan lakannut ajamasta pakenevaa vihollista takaa, vaan se pakeni itse, ikäänkuin olisi joutunut tappiolle.

Ainutlaatuinen kohtaus: kokonainen voitettu ja pakeneva sotajoukko pelastuu tuossa tuokiossa joutumasta tuhon omaksi, kun sitä ahdistava päällikkö poistuu pelistä. Helposti on ymmärrettävissä, että Theban sotajoukossa ei enää ollut ketään, joka olisi kyennyt johtamaan sotilaita uusiin kamppailuihin ja olisi toteuttanut Epaminondaan suunnitelmat. Mutta jos kertojana ei olisi todistaja, jonka luotettavuutta ei voi epäillä, tuntuisi kerrassaan uskomattomalta, että sotajoukko voi äkkiä täysin herpautua hetkenä, jolloin jumaloiduin ja pelätyinkään päällikkö tavallisissa oloissa tuskin kykenee hillitsemään väkeään — itse taistelukentällä, kun kamppailun ratkaisu jo on selvä ja sen vaarat ohitse, kun soturi taisteluhalusta hehkuen näkee vihollisen pakenevan edellään ja hänen on antautumatta omakohtaiseen vaaraan vain korjattava kestämänsä ankaran kilvoituksen hedelmät.

Tuskin milloinkaan sotajoukko on niin selvästi osoittanut kiintymystään johtajaansa. Kaikki onnellisen ratkaisun toiveet, kaikki tulevaisuuden usko oli ruumiillistuneena tässä ainoassa miehessä. Kun hän oli poissa, hänen sotilaillaan ei ollut edes sen vertaa itseluottamusta, että he olisivat uskoneet voivansa kukistaa pakenevan vihollisen. Samalla kertaa mieltä ylentävä ja syvästi masentava ilmiö! Varmaankaan ei kukaan olisi katkerammin tuntenut tämän näyn alakuloisuutta kuin — Epaminondas itse, jos hän kuolinhetkellään olisi joutunut sen todistajaksi.

Sitä hänen ei tarvinnut nähdä, mutta hänen viimeisissä hetkissään on silti järkyttävän traagillisuuden tuntu, sillä hän tiesi olevansa korvaamaton, tiesi merkitsevänsä kokonaiselle kansalle kaikkea. Tutkittuaan hänen haavansa lääkärit selittivät, että jos keihäänkärki vedettäisiin ulos, niin haavoittunut heti kuolisi verenhukkaan.

Silloin kuoleva kysyi niillä, jotka seisoivat hänen ympärillään, miten taistelu oli päättynyt. Vastaus kuului, että thebalaiset olivat voittaneet. Sitten hän pyysi saada puhutella kahta päällikköä, jotka hän halusi nimittää seuraajikseen. Hän sai surullisen vastauksen, että molemmat olivat kaatuneet taistelussa. »Siinä tapauksessa», Epaminondas sanoi, »teidän tulee tehdä rauha vihollisen kanssa.» Hän käski sitten, että keihäänkärki vedettäisiin ulos. »Olen elänyt tarpeeksi kauan», hän sanoi, »sillä kuolen voittamattomana». — »Mutta sinä menet pois, Epaminondas», sanoi eräs lähellä seisova ystävä, »jättämättä jälkeesi poikaa, joka saattaisi työsi loppuun.» Kuoleva vastasi siihen: »En jätä teille yhtään poikaa, vaan kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot.»

Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Mutta niihin sisältyy enemmän alistumista kuin voitonriemua. Epaminondas oli toivonut, että hän aatteellisuudellaan ja persoonallisuutensa voimalla voisi lietsoa innostusta hitaisiin boiotialaisiin ja kohottaa heidät korkeammalle tasolle. Mutta hänen kuolinhetkellään antamansa neuvo todistaa, että hän oli tietoinen epäonnistumisestaan ja tajusi elämäntyönsä menneen hukkaan.

Varsinaista pysyvää tulosta hän ei saavuttanutkaan valtiolliselta kannalta katsoen. Kreikan yhtenäisyyden hyväksi hän ei ollut voinut tehdä mitään pysyväistä. Mutta hän on kuitenkin vapauttajana murtanut Spartan röyhkeän ja rasittavan johtovallan. Ja puhtaasti inhimilliseltä kannalta Epaminondas ei totisesti ole toiminut turhaan. Helleenien sydämessä tämän heidän jaloimman miehensä kuva säilyi kehoituksena pyrkimään ylöspäin. Ja Epaminondaan nimi sisältää saman kehoituksen kaikkien aikojen kansoille, jotka tahtovat olla helleenien henkisiä perillisiä. Sekä eläessään että kuoltuaan hän on ollut harvinaisen suuripiirteinen kansan jalostaja.

Epaminondaan kaatuminen oli ehdottomasti ankarin isku, mikä milloinkaan oli kohdannut Thebaa. Se oli toinen korvaamaton tappio, jonka tämä eteenpäin pyrkivä kaupunki oli viime aikoma kärsinyt. Kaksi vuotta aikaisemmin oli näet Epaminondaan ystävä Pelopidas kaatunut eräällä Thessaliaan tehdyllä sotaretkellä, saattaen hänkin sanomattoman surun valtaan kokonaisen kansan, jonka vapauden puolesta hän oli uhrannut nuoren elämänsä. Hän oli ainoa, joka olisi voinut ottaa käsiinsä kaupungin johdon Epaminondaan jälkeen.

Heti Epaminondaan kuolinsanoman saapuessa oltiin Thebassa selvillä siitä, että ei ollut muuta neuvoa kuin noudattaa hänen kehoitustaan ja tehdä rauha. Rauha saatiinkin aikaan — mutta siihen päättyi Theban hegemonia. Sen suurvalta-asema loppui samalla hetkellä, jolloin elävä henki, Epaminondaan nerous, irtautui hitaasta boiotialaisesta ruumiista. Boiotialaiset olivat urhoollisia, mutta heillä ei ollut tarpeellisia aineellisia mahdollisuuksia eikä lahjakkuutta sen tehtävän ratkaisemiseksi, jossa sekä ateenalaiset että sparttalaiset olivat epäonnistuneet. Theban lyhyt suuruudentarina oli johtanut ainoastaan siihen, että Spartta ja Ateena olivat menettäneet merkitystänsä ja voimaansa. Kuten aikaisemmin nämä molemmat valtiot siten Thebakin oli onnistunut paremmin heikontaessaan vastustajiaan kuin vahvistaessaan omaa valtaansa.

Kun näkee, miten tuloksetonta oli, että Kreikan valtiot tilapäisesti kohosivat toisiaan etevämmiksi, kuinka mikään niistä, ei Spartta, ei Ateena eikä Theba, ajan pitkään ei jaksa luoda Hellaaseen maanrauhaa, silloin täytyy sitä enemmän ihailla Perikleen valtioviisautta siinä suhteessa, että hän ei milloinkaan antanut ateenalaistensa kuohuvan voimantunnon houkutella itseään hylkäämään puhtaasti puolustavaa kantaansa ja siirtymään hyökkäysstrategiaan, joka olisi vain maksanut turhia ihmisuhreja.

* * * * *

Myöskin Ateenan vasta saavuttama merivalta oli pian lopussa. Heti kuin ateenalaiset jälleen saivat vähänkin tuulta purjeisiinsa, liittolaiset syyttivät luonnollisesti heitä ylimielisyydestä — ja kenties ei aivan aiheettomasti. Persialaisten juonilla oli tässä kiitollinen maaperä, ja tuloksena oli, että useat Vähän-Aasian rannikon saaret erosivat uudesta attikalais-liitosta. Tällöin idän suurvalta lausui niin voimakkaita uhkauksia, että Ateenan täytyi alistua.

Ateena, Spartta, Theba — kaikki ne olivat uupuneet ja menettäneet toimintakykynsä. Kreikan rajojen sisäpuolella ei enää ollut johtavaa valtiota. Sekasorto oli vallalla. Pitkällisten ylivoimaisten ponnistusten jälkeen helleenien yleinen mieliala muuttui materialistiseksi. Miltei jokaisen korkeimpana päämääränä oli saada oma elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Varsinkin Ateenan yhteisen kansan elämässä komeat juhlat ja ilmaiset teatteriesitykset olivat A ja O. Työtä ei muutoin ollut pakko tehdäkään, sillä valtiohan maksoi jokaiselle palkan n.s. kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä. Tottumus valtioavun saamiseen vaikutti siveellistä tasoa alentavasti kuten kaikki tulot, jotka saadaan ilman työtä. Sellaista apua, Aristoteles sanoo, voidaan verrata seulaan: kaikki mitä sinne ammennetaan, valuu heti pois. Se vain kiihoitti joukkoja himoitsemaan lisää — rajattomasti lisää.

Valtio oli tavallisen ateenalaisen mielestä tuskin muuta kuin suuri elättäjä ja huvitusten toimeenpanija. Mutta henkensä uhraamiseen sen hyväksi, jos sitä tarvittaisiin, ei ihmisillä ollut paljoakaan halua. Yleisen asevelvollisuuden korvaaminen palkkajoukoilla on tämän materialistisen ajan rappeutumisen tunnusmerkkejä, selvimpiä merkkejä kansalaishengen madaltumisesta varsinkin Ateenassa. Nyt eivät enää kansalaisten muodostamat sotajoukot taistelleet kotinsa ja kontunsa puolesta, vaan vaaran hetkellä valtion kohtalon ratkaisivat kokoonhaalitut kodittomat seikkailijat, joiden uskollisuus ja luotettavuus kesti täsmälleen yhtä kauan kuin sotakassakin.

Niin syvälle oli siis yhteiskunnan henki vajonnut, että kaikki huusivat oikeuksia, mutta velvollisuuksista ei tahdottu kuulla puhuttavan. Kavallukset asioiden hoidossa kuuluivat melkein päiväjärjestykseen. Asetettiin lukemattomia tarkastuslautakuntia; mutta mitäpä se auttoi, kun itse tarkastajatkin voitiin lahjoa. Oli aika, jolloin luultiin yhteishenkeä voitavan parantaa uusilla asetuksilla, ja oikea lainsäätämisvimma alkoi rehoittaa. Tämä lapsellinen taikausko, että muodolliset seikat voisivat vaikuttaa ihmissydämeen, sai luonnollisesti aikaan vain sellaisen määrän lakeja ja asetuksia, että kukaan ei jaksanut pitää niitä mielessään ja melkein jokaisesta ateenalaisesta tuli lainrikkoja. Attikalaisen kansanvallan suuret ja ylevät piirteet hävisivät jäljettömiin ja tässä vakiomuodossa piilevät turmion siemenet alkoivat kasvaa ja rehoittaa. Koko elämä menetti vakavuutensa muuttuen pintapuoliseksi ja kevytmieliseksi. »Kaupungin tärkeimpiä keskustelunaiheita, Curtius sanoo, »olivat kuuluisat ilotytöt ja etevimmän sokerileipurin uusin keksintö leivostuotteitten alalla, ja iloisissa juomaseuroissa syntyneet rivot sukkeluudet levisivät kaupungissa kuin kulovalkea.» Ateena alkoi muuttua henkiseksi pikkukaupungiksi.

Kirjallisuutta, joka liittyy tähän ja muihin lukuihin:

Ernst von Stern, Geschichte der spartanischen und thebanischen Hegemonie vom Königsfrieden bis zur Schlacht bei Mantinea. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Johannes Kromayer, Antike Schlachtfelder in Griechenland.

Justin V. Prašek, Geschichte der Meder und Perser: nid. 2.