SPARTAN JOHTOVALTA.

Milloinkaan aikaisempina tai myöhempinä aikoina ei helleenisen heimon mies ole viettänyt niin uljasta riemujuhlaa kuin Lysandros palatessaan takaisin Sparttaan Ateenan kukistumisen jälkeen. Hänen sankaritekojensa suuruudesta, todistivat kaikki ne monisataiset keulakuvat, joita hän kuljetti mukanaan Aigospotamoissa ja muualla valtaamistaan laivoista. Hän oli suorastaan nääntymäisillään kultaisten voitonseppelten painon alle, joita kiitolliset Peloponnesoksen kaupungit olivat lahjoittaneet, ja hän saattoi kerskailla lähes 500 talentin suuruisella ylijäämällä siitä kullasta, minkä Persian kuningas oli antanut hänelle tehoisampaa sodankäyntiä varten. Helleenit eivät ole milloinkaan aikaisemmin tai myöhemmin suoneet kellekään omalle miehelleen niin laajaa valta-asemaa, kuin mikä tällä kaikista sotapäälliköistä sparttalaisimmalla oli. Hän hallitsi yksinvaltiaana miltei kaikkia Aigeian meren rantamien kreikkalaisia merikaupunkeja. Hänen käskyjensä toimeenpanijoita olivat kymmenmiehiset hallitukset, joita hän oli asettanut toiseen kaupunkiin toisensa jälkeen voittoisalla retkellään pitkin rannikkoa. Tähän uuteen hallitusmiehistöön kuului kymmenen porvaria, jotka Lysandros oli kohottanut valtaan ja joiden tukena oli sparttalaisen käskynhaltijan johtama sparttalainen varusväki. Tämän turvissa tyrannit voivat aivan rajattomasti vallita kansalaisten henkeä ja omaisuutta.

Tällainen oli se vapaus, jonka muinaisen Attikan liiton jäsenet olivat saavuttaneet luopumalla »sortajastaan» Ateenasta! Liittolaivastoon suorittamansa avustuksen sijasta he nyt suorittivat sievoisen summan, yhteensä tuhat latenttia vuodessa Spartalle. Mieheen, joka oli tämän uuden vapauden ruumiillistuma, oli pakostakin vaikuttanut kaikki se mieletön imartelu, jonka esineeksi hän joutui. Ihailu, joka häntä kohtasi joka taholla, lähenteli miltei jumaloimista. Hänelle pystytettiin alttareita ja hänen kunniakseen sepitettiin hymnejä. Ja eräässä veistoryhmässä, jonka sparttalaiset pystyttivät Delphoihin, he kuvasivat hänet rinnakkain Olympoksen jumalien kanssa.

Sellaisen täytyi jo nousta hyveellisimmänkin sparttalaisen päähän. Lysandroksen kävi samoin kuin Pausaniaan Plataian voiton jälkeen: hän muuttui aivan sietämättömäksi; hänen mielivaltaisuutensa ja kopeutensa ylitti kaikki rajat.

Ateenaan hän asetti hallituksen, johon kuului kolmekymmentä ateenalaista sparttalaisten kannattajaa. Nämä käyttivät asemaansa pöyristyttävän hirmuvallan harjoittamiseen mestauttaen joukon kansalaisia, eräitten tietojen mukaan 1.500 henkilöä. — Sekä valtiolliset vastustajat että henkilökohtaiset viholliset joutuivat heidän kostonhimonsa uhriksi. Nuo »kolmekymmentä tyrannia», kuten heitä nimitettiin, olivat varmoja vallastaan tietäen, että heillä oli turvanaan Akropoliin luja sparttalainen varusväki. Heidän kätyreinään oli joukko nuoria henkivartijoita, jotka olivat valmiita mihin väkivallantyöhön hyvänsä. Jokainen kansalainen, joka oli kunnostautunut rohkeudellaan ja itsenäisyydellään, oli vaarassa joutua tämän murhaajajoukkueen uhriksi, sillä juuri kunnon miehet saattoivat käydä vaarallisiksi tyrannien vallalle. Niinpä monet Ateenan parhaat kansalaiset menettivät henkensä, ja toiset välttivät kohtalonsa vain pakenemalla tai ryhtymällä pakosta tyrannien käskyläisiksi. Mitä pitemmälle aika kului, sitä pahemmaksi tilanne kävi. Lopulta kolmenkymmenen tyrannin toimenpiteet tähtäsivät etupäässä niitä, joilla oli rahaa. Seurauksena oli täydellinen rosvohallitus. Ja tyrannit olivat kaiken korkeamman sivistyksen verivihollisia. Olihan pakotettava kansa — Ateenan kansa, jonka ylpeytenä oli sen korkea sivistys — tietämättömyyteen ja orjanmielisyyteen ja kuoletettava kaikki järki ja arvostelu.

Kritías oli nimeltään se mies, joka oli näiden ilkitöiden sieluna. Tunnottomuudessa hän oli Lysandroksen vertainen ja senvuoksi kuin luotu hänen kätyrikseen. Pahoja töitään hän puolusti sillä, että sellaista sattui kaikkialla vallankumousaikoina. Ateena oli liian kauan ollut demokratian ja omavaltaisuuden turmeltavana, hän selitti, mutta nyt asiat muuttuivat. Ja uutta ja onnellisempaa valtiomuotoa ei voitu luoda muuten kuin, riistämällä henki kaikilta, jotka epäilivät harvainvallan tuottamaa siunausta ja estelivät Kritiaan ja hänen toveriensa toimia. Pois kaikki sellaiset isänmaankavaltajat! Näin puhui tämä kansan hyväntekijä.

Mutta ankarain herrain komennon laulu on lyhyt. Kaikkialla Kreikassa oli alettu kyllästyä Spartan hirmuvaltaan ja Lysandroksen röyhkeyteen. Kummallakaan ei kohta ollut mitään rajoja. Helleeniraukat eivät milloinkaan olleet kokeneet sellaista kurjuutta. Attikan liiton entiset jäsenet alkoivat tuumia, eiköhän heillä sittenkin ollut parempi olo siihen aikaan, kun he »nääntyivät Ateenan raskaan ikeen alle»; tunnettiinpa suorastaan sääliä ateenalaisia kohtaan. Erittäinkin Thebassa Ateenan vapauttarakastavat pakolaiset saivat turvapaikan kolmenkymmenen tyrannin vainolta. Kun näiden hirmuhallitusta oli kestänyt kahdeksan kuukautta, joukko ateenalaisia pakolaisia teki jalon, Thrasýbūlos nimisen isänmaanystävän johdolla Thebasta käsin hyökkäyksen pelastaakseen kaupunkinsa. Syntyneessä taistelussa Kritias kaatui, ja sen jälkeen voitiin tyrannit jokseenkin helposti syöstä vallasta, ja kansanvaltainen hallitusmuoto palautettiin.

Samoin kävi kymmenmiehisten hirmuhallitusten useissa kaupungeissa; mutta sparttalaisista käskynhaltijoista ja varusväestä ei päästy eroon. Jonkin verran helpotusta tuotti kuitenkin Lysandroksen kukistuminen. Spartan hallitukselle tulvi näet joka taholta sellaiset määrät valituksia hänen menettelynsä johdosta, että eforit peläten hänen vaikutustaan vihdoin riistivät häneltä vallan. Jonkin ajan kuluttua häntä tosin jälleen käytettiin päällikkönä, mutta entistä valta-asemaansa hän ei enää saanut takaisin, ja hänen suunnitelmansa päästä Spartan kuninkaaksi haihtuivat tuuleen. Kaikesta lahjakkuudestaan huolimatta Lysandros oli luonteeltaan perin kehno mies, ja siksi hän ei voinut saada aikaan mitään hyvää. Hän on vain johtanut maanmiehensä salakavaluuden ja vehkeilyn mutkaisille poluille; hän on turmellut Spartan hengen, tehnyt sen vihatuksi kaikkialla ja siten edistänyt sen häviötä.

Spartan muuhun Hellaaseen kohdistamaa sortoa lievensi edelleen se, että sparttalaisten ja suurkuninkaan suhteen sydämellisyys alkoi viilentyä. Ensimmäisenä aiheena ystävyyden rikkoutumiseen oli se, että sparttalaiset salaa suosivat, vieläpä avustivatkin vaarallista kapinayritystä kuningas Artakserkses II vastaan.