ALEKSANTERI SUURI.

Siinä historian näytelmän kohtauksessa, missä Makedonian Aleksanteri ensi kerran esiintyy, hän on vielä vallaton, huimapäinen poika. Mutta jo silloin hän tietää, miten muita on hallittava. Sentähden sisältyykin vertauskuva kertomukseen siitä, miten hän taltuttaa hurjan thessalialaisen sotaoriin nimeltä Buképhalos, jota etevimmät ratsastajat ovat turhaan koettaneet opettaa. Hevonen on niin vauhko ja hurja, ettei kukaan voi päästä sen selkään. Philippos määrää silloin, että eläin on lähetettävä pois, koska siihen ei opetus pysty.

Mutta silloin nuori Aleksanteri pyytää saada yrittää. Hän tarttuu virman varsan ohjaksiin, taputtelee sitä ja puhelee sille rauhoittavasti — ja äkkiä hän istuu Bukephaloksen selässä. Se on käynyt päinsä siten, että hän talutti hevosen suoraan aurinkoa kohti, jotta se ei näkisi omaa varjoaan. Poika on näet huomannut, että ori pelkää juuri sitä.

Tuntiessaan ratsastajan selässään Bukephalos syöksähtää hurjaan laukkaan ja on pian hävinnyt säikähtyneen hovin näkyvistä. Kaikki valmistautuvat siihen, etteivät enää milloinkaan näe prinssiä elävänä.

Hetken kuluttua ilmestyy päinvastaiselta suunnalta ratsumies, joka ohjaa juoksijaansa tyynesti ja varmasti. Ratsastaja on Aleksanteri.

Siitä ajasta lähtien Bukephalos kantoi uskollisesti nuorta isäntäänsä. Mutta kenenkään muun ei kannattanut yrittääkään päästä sen selkään.[49]

Makedonian Philippoksen poikaa ympäröi sädekehänä nuorekas tarmo ja valoisa helleeninen poikamaisuus. Hän on maailman suurin seikkailusankari ja hän on niitä historian valiohenkilöitä, jotka aina pysyvät nuorina. Hän on yli-ihminen, jossa älyn ja tahdonvoiman panokset ovat harvinaisen sopusointuisesti tasapainossa. Tahtominen merkitsi hänelle toimimista. Mutta kaikkeen tähän valoisaan ja vapauttavaan yhtyy tässä verrattomassa nuorukaishahmossa intohimoinen piirre, jonka hän on perinyt äidiltään, Olympiaalta.

Olympias oli vuorisen, Epeiroksen kuninkaan tytär, samaa verta kuin meidän aikamme urhoolliset mutta kostonhimoiset albanialaiset.[50] Epeiroksen kuten Traakiankin naiset olivat kuuluisia hurjista uskonnollisen hurmion kohtauksistaan Dionysoksen juhlissa, joita heidän syrjäisillä vuoriseuduillaan vietettiin. Ja Olympias, joka oli kiivas ja intohimoinen nainen, tuntuu olleen erikoisen altis tällaiselle uskonnolliselle kiihtymykselle. Hänen kerrotaan harrastaneen loitsuja ja taikamenoja ja huvikseen tanssineen antaen käärmeitten kiemurrella kaulansa ja päänsä ympärillä. Hän oli, käyttääksemme erään saksalaisen historioitsijan kuvausta, »aito barbaarityyppi, naarassusi, joka suuttuessaan näytti hampaitaan.» Perimätiedon mukaan hän polveutui itse Akhilleuksesta.

Ei ole ihme, jos hänen miehensä ajanmittaan arveli hänessä olevan sisua liiaksikin. Ja kun toinen nainen, eräs ylhäinen makedoniatar, sekaantui peliin, tämä nainen sai helposti aikaan sen, että Philippos hylkäsi Olympiaan. Mutta tästä teosta aiheutui ankaria ristiriitoja Philippoksen ja hänen poikansa välillä. Philippoksen ja hänen toisen puolisonsa häissä — siihen aikaan, jolloin kuningas varusteli Persianretkeä — syntyi uhkaava kohtaus, kun uuden kuningattaren setä oli kyllin tahditon rukoillakseen juomamaljan ääressä jumalia, että uudesta avioliitosta syntyisi Makedonian valtaistuimen laillinen perijä. Aleksanteri huudahti silloin raivoissaan: »Vai nimität sinä minua julkisesti äpäräksi!» ja heitti juomapikarinsa vasten edellisen puhujan kalloa.

Suunniltaan raivosta Philippos ryntää silloin pystyyn ja syöksyy paljastetuin miekoin omaa poikaansa kohti, mutta kun hänen järkensä on juominkien sumentama, hän horjahtaa kumoon. Se pelastaa Aleksanterin hengen ja kohtaus päättyy nuoren ruhtinaan lausumiin katkeriin sanoihin: »Siinä nyt makaa mies, joka varustautuu lähtemään Euroopasta Aasiaan, mutta ei edes kykene kulkemaan pöydästä toiseen vakavin askelin.»

Aleksanteri lähti nyt Makedoniasta yhdessä äitinsä kanssa. Myöhemmin isä ja poika kuitenkin tekivät sovinnon. Mutta Olympias ei milloinkaan unohtanut, että hänet oli hylätty ja häväisty, ja hän yllytti sekä veljeään että poikaansa Philipposta vastaan.

Ilman äidiltä perimäänsä intohimon synkkää suonta Aleksanterista ei olisi tullut sitä nerokasta persoonallisuutta, mikä hän oli; ilman sitä hänen miltei yli-inhimilliset saavutuksensa historian näyttämöllä olisivat selittämättömiä. Mutta vielä tänä päivänä hänestä lausutaan vaihtelevia mielipiteitä aina sen mukaan, kiintyykö arvostelijan huomio enemmän hänen olemuksensa valoisaan vai synkkään puoleen.

Philippos antoi pojalleen parhaan kasvatuksen, mikä siihen aikaan oli saatavissa. Hän valitsi itsensä Aristoteleen perehdyttämään kolmentoistavuotiasta nuorukaista helleeniseen sivistykseen. Monipuolinen tiedemies herätti oppilaassaan rakkauden kreikkalaiseen runouteen, ennen kaikkea Homerokseen, mikä ilmeni Aleksanterissa hänen koko ikänsä. Sotaretkillään nuori sankari kuljetti mukanaan Iliasta kultaisessa lippaassa, jota hän öisin säilytti päänalusensa alla miekkansa vieressä.

Aleksanteri oli erittäin kiintynyt opettajaansa ja sanoi pitävänsä häntä yhtä suuressa arvossa kuin omaa isäänsä, sillä kuningas Philippos oli tosin antanut hänelle elämän, mutta Aristoteles oli opettanut häntä elämään arvokkaalla tavalla.