MAAILMANVALTAKUNTA.

Kun Aleksanteri oli marssinut neljänteenkin pääkaupunkiin Ekbatanaan, hän jälleen ryhtyi Dareioksen takaa-ajoon. Ei kuitenkaan elävänä tuo onneton kuningas joutunut hänen käsiinsä. Kun lopulta takaa-ajajat olivat aivan hänet saavuttamaisillaan, murhasi hänet eräs petollinen satraappi, joka sitten huudatti itsensä kuolleen seuraajaksi Artakserkses-nimisenä.

Nyt alkoi ankara kamppailu Aleksanterin ja väärän Artakserkseen välillä varsinaisen Persian eli Iraanin herruudesta. Iraanilaiset heimot olivat urhoollisia sotureita, ja heitä elähdytti Zoroaster-uskontonsa. Aleksanterin joukoille syntyi tästä vaivalloinen pienoissota vihollista vastaan, joka tuskin oli lyöty yhdessä paikkaa, ennenkuin se ilmaantui esiin milloin siellä, milloin taas täällä, usein mitä odottamattomimmissa seuduissa. Aleksanterin täytyi kokonaan muuttaa taktiikkansa, ja hänen älyllisellä notkeudellaan varustetulle se oli aivan luonnollinen asia. Nerokkaasti käsittäen, mikä oli tarpeen, hän järjesti uudelleen armeijansa kevytliikkeisemmäksi, jakoi sen pienempiin osastoihin ja muodosti kevyempiä jalkaväki- ja ratsuväkijoukkoja. Osa näistä uudenlajisista joukko-osastoista oli muodosteltu myös persialaisista. Sekä poliittiset että sotilaalliset syyt vaikuttivat, että Aleksanteri nyt alkoi käyttää armeijassaan tätäkin kansallisuutta: hänestähän oli nyt tullut heidän kuninkaansa yhtä hyvin kuin makedonialaisten, ja hän halusi senvuoksi opettaa molemmat kansat ymmärtämään toisiansa ja toimimaan yhdessä. Hän oli laajanäköisempi kuin vieläpä niinkin lahjakas mies kuin hänen opettajansa Aristoteles. Suuri filosofi oli neuvonut häntä olemaan helleeneille johtaja, mutta »barbaareille» despootti; helleeneitä hänen tuli pitää ystävinään ja tasa-arvoisinaan, mutta barbaareja käsitellä eläiminä. Tämä neuvo oli kylläkin tyypillinen yleiselle kreikkalaiselle käsitykselle. Mutta Aleksanterin henkinen näköpiiri oli laajempi kuin tavallisten helleenien — ehkä osaksi syystä, että moni helleeni itsepintaisesti piti häntä »barbaarina».

Makedonian Aleksanteri ei ollut vienyt sotajoukkojaan Aasian sydämeen tehdäkseen aasialaiset Lännen kansojen orjiksi. Hänen maailmanvaltakunnassaan ei enää pitänyt olla puhetta voittajasta ja voitetusta, ei myöskään helleeneistä ja barbaareista. Sitä mukaa kuin hän laski maailman alleen, muuttuivat hänen sotajoukkonsa, hänen ympäristönsä, hän itsekin. Veristen taistelujen jälkeen hänen ensimmäinen toimensa oli aseittensa lyömien haavojen parantaminen, armahdus, rauhoittaminen ja uudelleen järjestely. Eräs vanha kirjailija on kuvannut hänen pyrkimyksiään seuraavin sanoin: »Hän käski kaikkia pitämään koko maailmaa isänmaanaan ja vieraina vain niitä, jotka olivat huonoja ihmisiä.» Mutta rauhantyö, joka häntä odotti sotaisten urotekojen jälkeen, ei ollut vähemmän vaativaa kuin sodan veriset toimet.

Vielä oli kuitenkin nuorella kuninkaalla tehtäviä ase kädessä ratkaistavina. Ensin hänen täytyi kuitata laskut väärän Artakserkseen kanssa, joka oli paennut Persian valtakunnan koillisiin osiin. Vaati Aleksanterilta kolmen vuoden taistelut, ennenkuin Iraani Jaksartes-virtaan saakka saatiin tottelevaksi maankolkaksi.[60] Tuo itseään Artakserkseeksi nimittävä mies luovutettiin lopulta Aleksanterille. Persialainen tuomioistuin tuomitsi hänet kuolemaan, ja hänet mestattiin itämaisen julmalla tavalla. Lopuksi hänet ristiinnaulittiin.

Aleksanterin valtausten turvaksi perustettiin lujia kaupunkeja, joihin asetettiin vahva makedonialainen varusväki. Useiden näiden »Aleksanterin kaupunkien» asema oli liikenteeseen katsoen niin kaukonäköisesti valittu, että ne ovat olemassa ja kukoistavat vielä tänäänkin.

Mitä varmemmaksi Aleksanteri alkoi tuntea itsensä uudella valtaistuimellaan, sitä enemmän hän rupesi käyttäytymään itämaisen valtiaan tavoin. Hän pukeutui Persian kuninkaitten juhla-asuun, ja häntä tervehdittiin samoin kunnianosoituksin kuin kaikkia suurkuninkaita ennen häntä. Ylipäänsä hän noudatti persialaisia tapoja. Hän opetteli persian kielen ja otti yhä useampia persialaisia palvelukseensa.

Persialaisten hallitsijana hänen velvollisuutensa luonnollisesti oli ottaa huomioon alamaistensa enemmistön mieli seuraamalla ulkonaisessa esiintymisessään heidän perintätapojaan. Muuten he pitäisivät häntä vieraana ja vallananastajana, ja se tehtävä, jonka hän oli itselleen ottanut, tulisi vaikeammaksi ellei vallan mahdottomaksi suorittaa. Sillä ajan mittaan hän ei voisi perustaa kokonaisen maanosan valtiuttansa kouralliseen makedonialaisia, olivatpa nämä kuinka oivia tahansa taistelukentällä. Mutta kreikkalaiset ja makedonialaiset arvelivat, että tuo itämainen käytös meni liian pitkälle, ja tästä länsi- ja itämaisen käsityksen vastakkaisuudesta johtui pari kauhistavaa murhenäytelmää.

Toinen oli hänen nuoruudenystävänsä Philotaan ja tämän kunnioitetun vanhan isän, Parmenionin mestaaminen. Philotas oli itse huomattava kenraali ja kuului Aleksanterin jokapäiväiseen seuraan. Oikein aito makedonialainen hän oli: urhoollinen, jäykkä, kunnianhimoinen ja täynnä voittajan rajatonta itsetuntoa kukistettuja »barbaareja» kohtaan. Hän ei lainkaan hyväksynyt kuninkaan inhimillistä voitettujen kansain käsittelyä.

Jo Aleksanterin käydessä Egyptissä lienee hänelle ja Philotaalle tullut jotakin vänkää väliin. Syynä lienevät olleet muutamat kärkevät ajatukset kuninkaan suhtautumisesta Zeus-Amoniin, jotka tulivat hänen korkeutensa kuuluviin. Niinpä kenraalia eräänä päivänä syytettiin, että vaikka hän tiesi Aleksanteria vastaan tehdystä salaliitosta, hän ei kuitenkaan ollut antanut ilmi sitä kuninkaalle. Hän tunnustikin Aleksanterille, että hän oli kuullut puhuttavan tuollaisista suunnitelmista, mutta että tuo kaikki oli aivan ilmeisesti ollut muutamain nuorukaisten pelkkää kerskailua. Sillä kertaa Philotas pääsikin vapaaksi ja Aleksanteri ojensi hänelle kätensä luottamuksensa osoitukseksi ja seurusteli hänen kanssaan kuten ennen. Mutta Philotas oli nuoruusvuosiltaan tottunut suoraan sanomaan ystävälleen totuuden, ja kun nyt satumaiset menestykset alkoivat nousta Aleksanterille päähän, hän ei suinkaan peitellyt paheksumistaan.

Tätä oli uuden suurkuninkaan vaikea sietää, varsinkin kun Philotaassa, niin kykenevä kuin hän olikin, kuitenkin oli paljon kerskuria. Ei varmastikaan Aleksanterista ollut hauskaa kuulla kerrottavan, kuinka hänen ystävänsä oli kehunut, että Aasian valloituksessa hän ja hänen isänsä olivat olleet päähenkilöinä. Vähempiarvoisia kohtaan mies myös esiintyi ylpeästi ja hävittömästi, ja hänestä ei siksi lainkaan pidetty. Lopulta Aleksanterin korviin tuli niin paljon ilmiantoja Philotasta vastaan, että hän äkkiä vihoissaan antoi vangita hänet ja kutsui kokoon erään armeijaosaston eräänlaiseksi tuomioistuimeksi. Vangittaessa löydettiin Parmenionin pojalleen lähettämä kirje, jonka käänteet olivat epämääräisiä ja horjuvia, mutta ne voitiin kuitenkin saada viittaamaan Aleksanteria vastaan tehtyyn salaliittoon.

Kuningas asetti Philotaan vastaamaan tuomioistuimen eteen, joka oli muodostettu makedonialaisista upseereista ja sotamiehistä. Nämä julistivat sekä hänet että joukon muita ylhäisiä makedonialaisia syypäiksi valtiopetokseen ja pistivät keihäillään heidät kaikki kuoliaiksi.

Philotaan mestaamisen jälkeen tuli hänen isänsä vuoro. Aina siitä päivästä, jolloin Parmenion oli yrittänyt estää Aleksanteria ottamasta Philippoksen terveellistä lääkettä, oli kuninkaan sydämen pohjalla itänyt epäluulo Parmenionia kohtaan. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut Philotaalle, Aleksanterin tietysti piti pelätä isän kostoa, ja sen vaara oli sitäkin suurempi, kun Parmenion nautti erinomaisen suurta kunnioitusta koko sotajoukossa. Luultavasti Aleksanteri oli myös vakuutettu, ettei isä voinut olla tietämätön siitä rikoksesta, josta poikaa oli syytetty.

Ettei synnyttäisi sisäistä sotaa, Aleksanterin täytyi toimia salassa. Hän houkutteli muutamia Parmenionin parhaita ystäviä raivaamaan hänet pois tieltä. Kerran, kun hän ei osannut olla varuillaan, he pistivät hänet kuoliaaksi. Niin päättyi vanhan, ansioituneen soturin kunniakas ura salamurhaan.

Tunnemme nykyjään liian vähän tilannetta voidaksemme ratkaista kysymyksen Philotaan ja Parmenionin syyllisyydestä. Monet seikat puhuvat sen puolesta, että kysymyksessä oli vaarallinen ilmautuma vanhamakedonialaisen käsityksen ja Aleksanterin hallitusjärjestelmän välisestä kamppailusta, joka alkoi Aleksanterin hylätessä Dareioksen viimeisen rauhantarjouksen. Hirvittävää oli joka tapauksessa, että kaksi niin kovin ansiokasta miestä kuin Parmenion ja Philotas joutuivat saamaan tuollaisen lopun. Tällaisissa tilaisuuksissa Aleksanterissa ilmenee hänen äitinsä demonista intohimoa. On otettava myös huomioon, että ne ylivoimaiset rasitukset, joihin hän oli antautunut uuvuttavassa troopillisessa ilmastossa, olivat pahasti koskeneet hänen hermostoonsa, ja että satumaiset menestykset olivat osaltaan järkyttäneet tämän sielun tasapainoa, jonka syvyyksissä niin voimakkaat intohimot kytivät.

Vielä kauhistuttavampana tämä esiintyy draamassa, joka näyteltiin vähän senjälkeen. Traagillinen päähenkilö on tässä Kleitos, sama mies, joka oli pelastanut Aleksanterin hengen Graneikos-joella. Tragedia näyteltiin eräiden juominkien yhteydessä, jotka Aleksanteri ja hänen ystävänsä pitivät. Mieliala oli hyvin korkea. Puhuttiin ylitsevuotavin sanoin kuninkaan urotöistä. Innokkaimmat ihailijat imartelivat Aleksanteria Philippoksen kustannuksella ja koroittivat hänet jumalien joukkoon.

Tämä oli lopulta liikaa Kleitokselle. Humala teki hänet varomattomaksi. Hän alkoi ylistää Philippoksen urotöitä ja halventaa Aleksanterin sekä muistutti nuorelle kuninkaalle, että tämä makedonialaisten soturien avulla oli suorittanut urotyönsä, näiden soturien avulla, jotka hän nyt syrjäytti persialaisten takia, ja ennen kaikkea Parmenionin avulla —, jonka hän äskettäin oli murhauttanut. Ja puiden nyrkkiään kuninkaalle hän huusi: »Ajattele, että tämä käsi pelasti sinut Graneikos-joella! Kuuntele totuuden kaunistelematonta kieltä ja lakkaa ympäröimästä itseäsi barbaareilla ja orjilla, jotka heittäytyvät tomuun edessäsi ja suutelevat vaatteittesi helmaa!» Aleksanteri, joka myös oli juopunut liikaa, joutui suunniltaan, tarttui lopulta keihääseen ja lävisti sillä Kleitoksen sanoen: »Mene nyt Parmenionin luo!»

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli vastavaikutus hänen nähdessään henkensä pelastajan maassa verisenä ruumiina. Hän tempasi keihään Kleitoksen ruumiista ja hänen kerrotaan aikoneen lävistää sillä itsensä. Mutta hänen ystävänsä estivät hänet siitä ja veivät hänet väkisin makuuhuoneeseen. Kolme päivää hän sitten makasi vuoteessaan, äänekkäästi osoittaen tuskaansa, syömättä ja juomatta, alinomaa syyttäen itseään ystäviensä murhaamisesta ja toivoen vain kuolemaa.

Aleksanterin historian paras esittäjä vanhalla ajalla, Arrianos-niminen kreikkalais-roomalainen upseeri ja virkamies, joka eli toisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. lausuu Aleksanterin kuohahtelevan kiivauden johdosta muutamia varteen otettavia mietelmiä. Arrianos ei koskaan peittele sankarinsa vikoja, vaan muistuttaa, että tulee ottaa huomioon hänen nuoruutensa ja myös se, että onni alati häntä seurasi ja että ruhtinaita heidän omaksi vahingokseen aina ympäröivät imartelijat ja matelevat kaikkeenmyöntyjät. Heidän on siksi vaikeampi pidättäytyä kuin muiden ihmisten. »Mutta, mikäli tiedän», historioitsijamme jatkaa, »Aleksanteri on ollut ainoa muinaisajan kuningas, joka on omistanut sen ominaisuuden, että on katunut tekemäänsä hairahdusta; ja se osoittaa hänen luonteensa jaloutta. Useimpien laitahan on siten, että vaikkakin he ovat nähneet tehneensä vääryyden, he koettavat puolustaa menettelyään ja kuvittelevat siten peittävänsä virheen. Mutta siinä he ajattelevat väärin. Minun käsittääkseni on vain yksi tapa saada virhe korjatuksi, sen avoin tunnustaminen ja katumuksensa osoittaminen. Sillä silloin tuntuu niistä, jotka ovat joutuneet kärsimään väärästä teosta, että heidän tuskansa ei ole niin toivottoman katkera; ja syyllinen voi toivoa, ettei hän koskaan tulevaisuudessa ole tekevä itseään syypääksi samanlaiseen äkkipikaisuuteen.»

* * * * *

Vuosi 327 alkaa uuden vaiheen Aleksanterin sotatoimissa Aasiassa. Hän laajentaa ne silloin käsittämään Intian, kultamaan, missä joet kuljettivat kultahiekkaa. Sieltä tuli suurin osa suurkuninkaan aarteista jaloina metalleina, helminä ja jalokivinä. Aleksanterin Intianretken tarkoituksena oli laskea hänen maailmanvaltansa päätekivi. Hän näet luuli, että tämän maan kautta saavutettaisiin Aasiaa idässä rajoittava valtameri.

Satumaa ei kuitenkaan houkutellut yksin valloittaja Aleksanteria, vaan myös löytöretkeilijää. Kreikkalaisille oli kokonaan uusi se maailma, joka avautui, kun he tulivat Induksen viittä lähdehaaraa ympäröivään »Viiden virran maahan», maailmaan kasvi- ja eläinkuntineen, jollaista he eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä asui myös kansa, jonka kastijakoa, uskonnollisia tapoja ja yhteiskuntalaitoksia kreikkalaiset eivät koskaan voineet kylliksi kummastella.

Ainoa, joka kykeni kreikkalaisille lujempaan vastarinnan tekoon, oli kuningas Poros. Hän oli koonnut valtavan sotajoukon, mihin kuului pari sataa elefanttia, joilla oli selässään tornit täynnä jousi- ja keihäsmiehiä. Nämä elefantit hän oli asettanut jalkaväen eteen niin suurin välein, että eläinten muodostama rintama tuli koko taistelurivistön pituiseksi. Tarkoitus oli, että valtavat eläimet pelästyttäisivät makedonialaisten hevoset, niin että ratsumiehet eivät saisi niitä hyökkäykseen.

Mutta Aleksanteri teki Poroksen tuumat tyhjiksi käymällä ratsuväellään vihollisen kimppuun molemmilta sivuilta ja selkäpuolelta eikä edestä. Yleisessä sekamelskassa elefantit ja ihmiset joutuivat sekaisin. Eläimet vimmastuivat, ja kun kreikkalaiset olivat ampuneet kuoliaiksi niiden ajajat, ne tulivat aivan hurjiksi ja polkivat maahan sekä intialaisia että kreikkalaisia. Lopulta kreikkalaisten keihäänheittäjäin tuottamat haavat saivat ne niin uuvuksiin, ettei niitä enää voitu saada hyökkäykseen, vaan ne, kuten Arrianos lausuu, »valittaen ja ulvoen väistyivät askel askeleelta pää kohti vihollista aivan kuin sotalaivat, joita soudetaan taaksepäin.» Poros itse, jättiläismäinen mies[61], johti taistelua elefantin selästä ja yritti mahdollisimman kauan pitää koossa joukkojaan, mutta joutui lopulta vaikeasti haavoittuneena Aleksanterin valtaan. Elefantista, jonka selässä hän oli, Plutarkhos sanoo, että se »taistelussa oli aivan uskomattomalla tavalla huolehtinut herrastaan. Niin kauan kuin kuningas oli täysissä voimissaan, elefantti hurjasti puolustautui vihollisia vastaan ja polki kuoliaaksi monta heistä. Mutta kun uskollinen eläin huomasi, että kuningas oli haavoittunut ja voimaton, se varovaisesti polvistui ja veti kärsällään nuolet herransa ruumiista.»

Aleksanterin valtasi ihailu yhtä paljon Poros-kuninkaan komeaa ulkonäköä kuin hänen urhoollisuuttaan kohtaan, ja hän pyysi tätä sanomaan, mitä hän vankina halusi. »Haluan, että minua kohdellaan kuninkaallisesti», oli Poroksen ylpeä vastaus. Tuollaiset sanat voittivat Aleksanterin sydämen, ja hän kohteli vankia kuninkaallisen jalomielisesti. Täten hän Poroksesta sai uskollisen liittolaisen.

Eräästä puheesta, jonka Aleksanteri taistelun jälkeen piti sotilailleen, ilmenee, että hän ajatteli täydentää valloituskulkuaan aina maailman ääreen asti. Se oli hänen maantieteellisen käsityksensä mukaan siinä paikassa, missä Ganges laskee Valtamereen, ja sen mukaan Kaspian-meri oli itäisen valtameren lahti.[62] Jatkamalla voittokulkuaan sinne asti hän siis tulisi koko Aasian herraksi. Kun hän tuli itäisimmälle Induksen viidestä alkuhaarasta, hän tämän yli-inhimillisen suunnitelman ilmaisi joukoilleen. Mutta nyt tapahtui uskomatonta: Aleksanteri komensi eteenpäin, mutta sotamiehet kieltäytyivät kulkemasta kauemmaksi itään. Yli kaksi kuukautta kestäneet troopilliset rankkasateet olivat masentaneet heidän seikkailunhalunsa, ja he aivan yksinkertaisesti kieltäytyivät lähtemästä kauemmas tuntemattomaan. Ensimmäisen kerran elämässään Aleksanterin täytyi antaa paluukäsky. Hänenkin mahtikeinoillaan oli rajansa. Luonto oli hänen tahtoansa voimakkaampi.[63]

Hän antoi nyt osan sotureistaan nousta laivoihin ja veneisiin ja purjehtia Indus-virtaa alas, samalla kuin muu armeija suojellen saattoi sitä kulkien pitkin molempia rantoja. Tarvittiin kymmenen kuukautta, ennenkuin tultiin tämän valtavan joen suulle. Mutta silloin Aleksanteri myös oli saattanut valtaansa koko Indus-laaksoon.

Nyt hän aikoi yhdistää tämän rajamaan lujemmin omaan valtakuntaansa avaamalla mukavamman kauppatien yli meren Indukselta Eufrat- ja Tigris virroille. Tässä tarkoituksessa hän antoi amiraalinsa Néarkhoksen osa joukkoja mukanaan purjehtia Induksen suulta länteen pitkin rannikkoa ja tutkia minkälaisia mahdollisuuksia oli siellä satamien ja kauppapaikkojen perustamiselle. Aleksanteri itse kulki osan armeijan kanssa lähellä rannikkoa järjestääkseen ruokavarastoja ja kaivauttaakseen kaivoja merta myöten kulkevia varten, kun taas päävoimat valitsivat pohjoisemman tien yhtyäkseen eteläisessä Persiassa Aleksanteriin.

Nearkhos löysi meritien Indus-virralta Eufratille ja Tigrikselle tai, oikeammin sanottuna, löysi sen uudestaan, sillä sitä oli luultavasti käytetty vanhan Babylonian ajalla, mutta sitten se oli jäänyt unohduksiin.

Aleksanterin oma marssi Belutshistanin hehkuvan kuumain erämaitten halki oli tavattoman rasittava. Tuhansittain ihmisiä, hevosia ja kuormajuhtia sortui nälkään, janoon ja tropiikinmaiden kauheaan kuumuuteen. Se kävi niin raskaaksi, että täytyi pitkiä matkoja marssia vain öisin ja päivät viettää raukeassa levossa. Tavattomin ponnistuksin nälkäänäkevät ja janoiset soturit laahustivat eteenpäin halki hiekkakinosten, joka askelella syvään upoten. He teurastivat hevosia, kameeleja ja aaseja saadakseen jotakin, millä elää, he riisuivat kuormajuhdat sairaita kuljettavain vaunujen edestä ja jättivät nämä oman onnensa varaan. Joka uupumuksesta jäi jälkeen, voi tuskin yön lopulla enää löytää jälkeäkään tovereistansa. Hänen osansa oli nääntyä hietakinoksiin erämaan hehkuvankuumain henkäysten hitaasti kuoliaaksi kiduttamana. Vain nuorta kuningasta saatiin kiittää, ettei joka miestä sama kohtalo kohdannut. Hänen vankkumattoman tarmonsa avulla armeijan kokoon kutistuneet jäännökset pelastuivat Persiaan.[64]

Kreikkalaisten tällä retkellä kokemat kärsimykset lienevät vertaistaan vailla koko maailman sotahistoriassa aina Napoleonin armeijan kärsimyksiin asti Venäjän lumikentillä v. 1812. Mutta siinä on suuri erotus näiden kahden maailmanvalloittajan välillä, että Aleksanteri ei edes suurimmassa hengenvaarassa olisi Napoleonin tavoin jättänyt urheita sotureitaan oman onnensa varaan. Tätä todistaa kertomus, kuinka eräänä päivänä muutamat makedonialaiset ratsumiehet löysivät vuorenkolosta vähän vettä ja kypärissä toivat sen kuninkaalle. »Olenko minä ainoa, joka saan sammuttaa janoni?» Aleksanteri kysyi — ja heitti veden maahan. Nuoren kuninkaan itsehillintä terästi sotilaita ja kannusti heitä uusiin yrityksiin. »Oli», Arrianos sanoo, »aivan kuin Aleksanterin pois kaatama vesi olisi koitunut kaikille juomaksi.»

Palatessaan Persiaan Aleksanteri sai vastaanottaa ilosanoman, että Nearkhos oli saapunut erääseen eteläiseen satamaan. Mutta monet vaarat hän oli saanut kestää taistellen sekä myrskyjä että vihamielisiä kansoja vastaan.

Keväällä 324 maailmanvalloittaja-armeijan jäännös saapui Susaan. Aleksanteri oli silloin ollut poissa niin kauan ja saanut kestää niin monta vaarallista seikkailua, että oli tuskin odotettu hänen hengissä palaavan. Oli jo todellakin aika hänen palata, sillä hänen ollessa sodassa monet satraapeista olivat tottuneet suureen itsevaltaisuuteen ja elivät ja hallitsivat, kuin ei olisi mitään esivaltaa. He olivat värvänneet omia sotajoukkoja ja odottivat vain, että huhu Aleksanterin kuolemasta saisi varmuuden, niin he kyllä kaikki tyynni ymmärtäisivät laittautua itsenäisiksi ruhtinaiksi. Koko Aleksanterin valta oli kyseessä. Yksi ainoa heikkouden merkki hänen esiintymisessään — ja kaikki tyynni olisi voinut romahtaa.

Rautaisella kädellä nuori kuningas tarttui omavaltaisiin. Kauhistuttava hän oli vihassaan. Nuorukainen oli kovettunut mieheksi. Pian oli taas kaikki järjestyksessä ja kunnossa. Mutta tämän jälkeen hän antoi useimmat satraappikunnat idässäkin makedonialaisille.

Hänen yrityksensä yhdistää persialaista ja kreikkalaista, oli siis jossakin määrin epäonnistunut. Kuitenkaan hän ei ollut luopunut itse ajatuksesta tasoittaa kansalliset erikoisuudet rauhallisin keinoin. Maailman herruuden omaan luontoon kuuluu näet tuollaisen tasoittelun aikaansaamisen yrittäminen. Aleksanterin aikomalle Itämaiden ja Länsimaiden yhtymiselle olivat vertauskuvalliset makedonialaisten miesten ja persialaisten naisten hääjuhlat, jotka hän vietti heti Susaan tultuaan. Itse hän oli sitä ennen Intian-retkellään ottanut puolisokseen ylhäisen Baktrian tyttären, ihmeen kauniin Rōksánēn. Nyt hän nai erään Dareioksen tyttäristä, ja samanaikaisesti vietettiin loistavin juhlallisuuksin kahdeksisenkymmenen makedonialaisen upseerin ja ylhäisen persialaisen naisen häät. Myös 10 000 makedonialaista soturia, jotka jo ennen olivat ottaneet persialaisen vaimon, saivat ottaa osaa juhlallisuuksiin. Mutta onnellisia eivät olleet ne morsiusparit, jotka täällä nähtiin. Tarvittiin Aleksanterin arvovaltaa, jotta saatiin sulhaset solmimaan lailliset suhteet aasialaisiin naisiin. Ja heti kuninkaan kuoltua he melkein poikkeuksetta hylkäsivät persialaiset vaimonsa tai kohtelivat heitä jalkavaimoina. Mielen apeus siitä, että kuningas tahtoi kohdella aasialaisia — »barbaareja» — tasa-arvoisina kreikkalaisten kanssa, purkautui pian suurten hääjuhlain jälkeen suoranaisena kapinana.

Aina siitä hetkestä, jolloin makedonialaiset veteraanit kieltäytyivät jatkamasta marssia läpi Intian, Aleksanterille oli ollut selvillä, että hän ei voisi toteuttaa loppuun maailmanherruussuunnitelmiaan, jollei hän hankkisi uusia, voimakkaita, kuriin totutettuja joukkoja. Vanha toverillisen tuttavallinen suhde kuninkaan ja hänen makedonialaistensa välillä sopi huonosti uusiin olosuhteisiin. Hän varusti sentähden armeijan parhaista iraanilaisista soturikansoista ja aseisti sen makedonialaiseen tapaan. Kiitos Aleksanterin sotilaallisen neron nämä soturit järjestettiin niin oivallisesti ja heistä tuli niin luotettavia hänen suunnitelmainsa välikappaleita, että hän oikeastaan ei enää tarvinnut makedonialaisia sotavanhuksiaan. Hän päätti sentähden lähettää kotiin suuren osan niistä, nimittäin ne, jotka eivät olleet täysin sotapalvelukseen kykeneviä. Juuri silloin, kun tämä päätös annettiin tiedoksi, kapina puhkesi. Mikä Aleksanterin mielestä oli hyvä työ täysin palvelleille sotavanhuksilleen, sitä sotilaat pitivät merkkinä siitä, että hän aikoi kokonaan luopua makedonialaisistaan. Nämä sotilaat, jotka uskollisesti olivat palvelleet nuorta kuningastaan, tunsivat nyt yht'äkkiä tulleensa syrjään sysätyiksi loppuunkäytettyinä ja tarpeettomina, ja tämä tapahtui noiden halveksittujen »barbaarien» takia, jotka monta kertaa olivat paeten kääntäneet heille selkänsä taistelussa! Makedonialaiset vaativat kovaäänisesti, että heidät kaikki lähetettäisiin kotiin, ja neuvoivat häntä vastedes tekemään valloituksensa isänsä Amonin avulla.

Vihasta kiehuen Aleksanteri silloin, vain muutamain henkivartiostoonsa kuuluvain miesten seuraamana, ryntäsi keskelle hurjaa joukkoa, tarttui omin käsin yhteen pahimmista huutajista, osoitti sitten henkivartijoille yhden sieltä, toisen täällä ja vietätti heillä nämä heti teloitettaviksi.

Tämä yhden ainoan miehen henkilökohtainen rohkeus oli tarpeeksi taltuttamaan raivoavan joukon. Vaieten he kuuntelivat kuninkaansa suuttunutta puhetta. Hän huomautti heille kaikesta, mistä he saivat häntä ja hänen isäänsä kiittää. »Mitä Te olisitte ilman meitä molempia!» hän huudahti. »Köyhinä ja ilman pysyväisiä asuntoja te kuljeksitte ympäriinsä vuorien keskellä kurjine karjalaumoinenne alati alttiina traakialaisten, illyrialaisten ja muiden villien kansain hyökkäyksille. Isäni antoi teille soturin puvun kurjan eläinten taljan asemesta. Hän teki teidät naapurina olevien barbaarikansojen herroiksi, hän avasi teille Traakian rikkaat kaivokset ja antoi teille meren käydä kauppaa. Thessalian, Theban, Ateenan ja Peloponnesoksen hän saattoi teidän alaisiksenne ja antoi teille kaikkien helleenein hegemonian käydäksenne sotaa persialaisia vastaan. Kaiken tämän minun isäni on tehnyt.

Ja minä? Enkö ole avannut Hellespontosta teille, saattanut alaisiksenne Vähän-Aasian rikkaita satraappikuntia ja antanut teidän nauttia voiton hedelmiä? Teidän hyväksenne ovat tulleet Egyptin rikkaudet, teille tulivat Syyria ja Babylonia, teille Persian aarteet, Intian rikkaudet ja Valtameri. Teidän joukostanne olen valinnut satraapit, päälliköt, strategit. Mitä olen itse ottanut saaliiksi muuta kuin purppuraviitan ja diadeemin? En mitään ole pitänyt omaan laskuuni. Ei kukaan voisi näyttää minun aarteitani.

Ja miksi minä kokoaisinkaan aarteita itselleni, kun minä syön kuin te, nukun kuin te. Niin, moni teistä viettää herkuttelevampaa elämää kuin minä, ja monta yötä minun täytyy valvoa, että te voisitte nukkua rauhassa. Kun te olette kärsineet vaivoja ja vaaroja, luuletteko, että minulla silloin ei ole ollut huolia ja suruja. Kuka teistä voi sanoa, että hän on kärsinyt enemmän minun puolestani kuin minä hänen? Kukin teistä, jolla on arpia ruumiissaan, näyttäköön ne, ja minä näytän myös omani. Ei mikään ruumiini osa ole jäänyt haavoittumatta, eikä ole senlaatuista asetta, jonka jälkiä ei minussa näkyisi: miekat ja tikarit, jouset, heittokoneet ja nuijat ovat minuun iskeneet haavoja, kun minä voittaen olen johtanut teitä yli maitten ja merien, yli vuorten, läpi virtojen ja erämaitten.

Ja nyt olin ajatellut antaa niiden teistä, jotka ovat väsyneet monista taisteluista, mennä kotiin, tullakseen siellä ihailun ja ylpeyden kohteiksi. Mutta te tahdotte kaikki mennä pois — no menkää sitten kaikki tiehenne! Ja kun tulette kotiin, niin kertokaa, että kuninkaanne, hänet, joka on voittanut meedialaiset ja persialaiset ja lukemattomat muut kansat, joka on kulkenut läpi Kaukasoksen vuorisolien ja Aasian virtain ja joka olisi tunkeutunut syvälle Intian maahan, jos ette te itse olisi häntä estäneet, kertokaa, että hänet te olette jättäneet ja sallineet voitettujen barbaarien jäädä häntä suojaamaan. Tämän julistaminen varmaan tuottaa teille ihmisten kunnioituksen ja todistaa hurskautta jumalia kohtaan. Menkää sitten tiehenne!»

Näin sanoen hän jätti heidät yksikseen.

Lähipäivinä hän oli olevinaan kuin ei makedonialaisia joukkoja olisi olemassakaan. He eivät saaneet mitään määräyksiä, eikä kukaan heistä huolehtinut, vaan sotilaat oli jätetty selviytymään aivan omin päin. Ja se ei ollut ajan mittaan hauskaa. He huomasivat toivottomaksi tehdä vastarintaa Aleksanterille ja hänen aasialaisille joukoilleen, eikä heillä lopulta ollut muu neuvona kuin alistua. Aivan menehdyksissään he syöksyivät kuninkaanpalatsin porteille, heittivät maahan aseensa ja pyysivät itkien ja valittaen kuninkaaltaan anteeksi.

Hetken kuluttua Aleksanteri tuli ulos palatsista, ja näky, jonka hän näki edessään, liikutti hänet kyyneliin. Hän leppyi taas täydellisesti uskollisille sotavanhuksillensa. Sitten pantiin toimeen juhlakemut, joissa makedonialaiset ja persialaiset yhtä suurella tarmolla joivat molempien kansojen välisen tulevan sovun ja valtiollisen yhteyden puolesta.

Nyt hän sai myöskin kaikki loppuunpalvelleet makedonialaiset soturit vapaaehtoisesti lähtemään kotiin. Hän piti hyvää huolta heidän toimeentulostaan matkalla ja lahjoitti heille talentin kullekin. Ja heidän ja aasialaisten naisten lapset hän otti kasvattaakseen makedonialaiseen tapaan, kunnes he kasvaisivat ja kykenisivät lähtemään kotiin isäinsä maahan. Kyynelten vuotaessa molemmin puolin Aleksanteri ja hänen vanhat aseveikkonsa erosivat.

* * * * *

Vähän sen jälkeen hän lähti Babyloniin, missä hän jo aikaisemmin oli ryhtynyt järjestelemään uutta, suurta meriretkikuntaa. Hän halusi tällä kertaa itse olla mukana laivastossa, jonka tuli kulkea Eufrat-virtaa alas sekä purjehtia Arabian niemimaan ympäri ja Punaiselle merelle. Täten oli saatava aikaan meriyhteys Babylonin ja Aleksandreian välille.:

Matkalla sinne retkikunnan ilmeisesti oli tarkoitus ottaa haltuunsa tärkeimmät satamapaikat ja perustaa sinne siirtokuntia. Tämä yritys oli siis samoinkuin hänen Intian retkensä uusi rengas hänen pyrkimyksessään maailmanherruuteen. Oli liikkeellä myös huhuja, että suunniteltiin sotaretkeä helleenien vihollisia vastaan Sisiliaan ja Afrikkaan; ja Aleksanterin jälkeen jääneistä papereista lienee löydetty viittailuja tuollaisiin suunnitelmiin.

Suuren meriretkikunnan varustelut toimitettiin maailmanvalloittajan tavallisella tarmolla. Mutta kun ne lähestyivät loppuaan, kuningas erään suuren juhlan perästä sairastui äkkiä ilmastokuumeeseen. Hänen tilansa huononi nopeasti. Mutta loppuun asti hänen ajatuksensa kiertelivät suuressa retkikunnassa ja jatkuvasti hän antoi sitä koskevia käskyjä, kunnes ääni häneltä tukehtui.

Kun oli käynyt selväksi, että tila oli toivoton, oli häneltä kysytty, kenelle hän halusi uskoa valtakuntansa. Hän vastasi: »Arvokkaimmalle.» Ja hänen viimeisiä toimiaan oli, että hän veti sinettisormuksensa sormestaan ja ojensi sen uskolliselle Perdikkaalle, sille ystävistään, joka nautti suurinta kunnioitusta.

Armeijassa tiedot kuninkaan tilasta olivat herättäneet synkän mielialan. Makedonialaiset tungeksivat linnan ympärillä ja rukoillen pyysivät saada nähdä jumaloidun päällikkönsä. He vaikeroivat ja uhkailivat siihen asti, että heille avattiin ovet ja annettiin heidän marssia kuninkaan vuoteen ohi. Hän ojensi heille oikean kätensä, mutta kykeni vain heikosti päätään nyökäyttämällä sanomaan heille jäähyväiset. Se oli viimeinen tajunnan ilmaus. Kaksi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksensä luonaan makedonialaiset päällikkönsä, jotka syvästi liikutettuina olivat kokoutuneet kuolinvuoteen ympärille. Hän oli silloin vain 33 vuoden vanha.[65] Pois hän meni elämän keväimessä, kuten sankarinsa, tulinen ja kiihkeä Akhilleus.

»Aleksanteri Hydaspesvirralla»-nimisessä runossa Esaias Tegnér antaa nuoren sankarin seuraavin sanoin sotilailleen ilmaista sen salaperäisen äänen, jonka hän sisässään kuuli:

»Pelkonne ei, vailla rajaa, ei Hydaspeen aallotkaan estää saata valloittajaa hänen voittokulussaan. Ilmain, vetten kuiskehista kuulee poika auringon: 'Selvän elon ongelmista antaa sulle Babylon.'»

»Nuoren sankarin viime henkäys aloitti katkeran taistelun hänen lähimpäin miestensä välillä, kapinan hänen sotajoukossaan ja hänen maailmanvaltakuntansa kukistumisen» — näin lopettaa Droysen kuuluisan Aleksanteria käsittelevän teoksensa.

* * * * *

Jonkin aikaa Aleksanterin Gaugamelan luona Dareioksesta saaman voiton jälkeen Aiskhines oli eräässä puheessaan Ateenassa ilmaissut aikansa hämmästyksen sen ihmeellisen johdosta, mitä hänen polvensa kreikkalaiset olivat saaneet kokea muutamien vuosien kuluessa. »Me olemme», hän sanoi, »omin silmin nähneet tapahtumia, jotka jälkimaailmasta varmasti tuntuvat uskomattomilta saduilta. Persian kuningas — hän, joka kaivoi kanavan Atoksen poikki ja laski sillan yli Hellespontoksen, hän, joka kreikkalaisilta vaati maata ja vettä ja kirjoituksissaan oli kyllin julkea sanomaan koko ihmiskunnan aina auringon noususta sen laskuun olevan hänen käskyvallassaan — hän ei enää taistele saattaakseen toisia herruuteensa, vaan pelastaakseen itsensä.» Ja samoihin aikoihin eräs toinen huomattu ateenalainen kirjoitti: »Jos viisikymmentä vuotta sitten joku jumala olisi suurkuninkaalle tai makedonialaisten hallitsijalle ennustanut tulevaisuuden, olisikohan kumpikaan heistä silloin voinut uskoa, että tänä päivänä tuskin muuta kuin nimi on jäljellä siitä valtakunnasta, joka silloin oli melkein koko maailman valtijaana, ja että kansa, jota silloin tunnettiin tuskin nimeltäkään, saavuttaisi koko maailman herruuden? Toden totta, onni osoittaa voimaansa mitä uskomattomimmissa kohtaloissa! Nyt se on asettanut makedonialaiset persialaisten ihanuuteen näyttääkseen ihmisille, että Persian kansakin vain ajaksi oli saanut käyttöoikeuden Idän ihanuuteen, kunnes kohtalo näki parhaaksi sitä toisella lailla vallita.»

Sellaisia olivat ajatukset, jotka Aleksanterin voittokulun johdosta täyttivät ihmiskunnan jo seitsemän vuotta ennen hänen uransa loppua. Seuraavina vuosina hän ei ainoastaan saattanut valtansa alle koko tavattoman suuren Persian valtakunnan itäistä osaa, vaan tunkeutui sen rajain ulkopuolelle ennen tuntemattomiin maihin, ja otti ne valtaansa. Hänellä oli nyt hallussaan Kreikan apulähteiden lisäksi myöskin ne äärettömät rikkaudet ja mahtava sotavoima, jotka kerran olivat tehneet suurkuninkaan niin pelätyksi. Ei kukaan sen ajan ihmisistä olisi voinut kuvitella niin suunnatonta valtaa yksiin käsiin koottuna — vain Aleksanteri itse. Ja tämä maailmanvaltias oli vasta miehuusikänsä alussa, voimaa ja toimintahalua uhkuen! Liioittelematta ja imartelematta voi hänestä sanoa, että hän ei ollut koskaan taistellut taistelua voittamatta, koskaan käynyt kaupungin kimppuun sitä valloittamatta, koskaan tullut maahan sitä valtansa alle laskematta. Oliko mitään, mikä hänen kunnianhimoisia suunnitelmiaan kykeni rajoittamaan? Missä oli sotavoima, joka oli kyllin vahva pitämään puoliaan häntä ja hänen sotaan tottuneita sotilaitaan vastaan, näitä sotilaita, joita eivät kuumuus eikä kylmyys eivätkä minkäänlaiset vaivat kyenneet seisauttamaan? On sanottu: »Ehkä roomalaiset?» Mutta heillä ei ollut käytettävinään niin monipuolisia sotilaallisia apulähteitä kuin Aleksanterilla eikä niin erinomaisia sotapäälliköitä, kuin hän oli.

»Minä puolestani», Arrianos sanoo, »en kykene muodostamaan varmaa mielipidettä, miten oli Aleksanterin tulevaisuudensuunnitelmain laita; mutta minä uskon aivan varmasti, ettei hän koskaan olisi asettunut rauhaan, vaikka olisi lisännyt Euroopan maat Aasiaan, ei vaikka olisi Brittein saaret liittänyt Eurooppaan. Hän olisi jatkanut eteenpäin tuntemattomiin maihin, vaikkapa hänellä ei olisi ollut muuta kilpailijaa kuin — itsensä.

Kerrotaan, että Intiassa muutamat viisaat miehet sanoivat hänelle: 'Ilman lepoa ja rauhaa sinä syöksyt omasta maastasi maanpiirin etäisimpiin kolkkiin ja tuotat sekä itsellesi että muille vaivoja ja vastuksia. Ja kuitenkaan sinä, kun kohta makaat kuolleena, et omista tästä maasta enempää kuin sen, mikä tarvitaan sinun ruumiisi peitoksi.'

Aleksanteri tosin kiitti sitä, mitä he olivat sanoneet, kuten hän erään toisen kerran ilmaisi ihailunsa Diogenesta kohtaan, mutta yhtä kaikki hän jatkuvasti toimi vastoin sitä, mitä oli ylistänyt totuutena.»

Ehkä oli kuitenkin, kuten Arrianos sanoo, »onnellisinta hänelle saada mennä pois, kun hän vielä »oli maineen ja kunnian kukkuloilla, ennenkuin hänet vielä kohtasi sellainen onnettomuus, mitä viisas Solon ajatteli, kun hän varoitti Kroisosta kiittämästä ketään onnelliseksi ennen kuolemaa.»

Mutta ajattelematta, mitä Aleksanteri olisi voinut suorittaa, jos olisi saanut elää, jo se, mitä hän lyhyen, kolmikymmenvuotisen hallituksensa aikana oli saanut toimeen, tietää täydellistä kumousta suurimmassa osassa senaikaista kulttuurielämää ja aloittaa uuden aikakauden. Sillä hän ei tyytynyt kukistamaan suurta valtakuntaa, vaan pyrki myös saamaan sille uutta sisältöä. Hän oli niitä syntyperäisiä hallitsijaluonteita, jotka ovat kohonneet yli kansallisuusrajain ja rohkealla tarmolla ylläpitävät ihmisyyskäsitettä. Väsymättä hän työskenteli edistääkseen uudestiluodussa valtakunnassaan kaikkien parasta, avatakseen uusia hyvinvoinnin lähteitä, perustaakseen uusia kaupunkeja ja saattaakseen rappeutuneita yhteiskuntia hyvään kuntoon, helpottaakseen liikennettä ja edistääkseen kauppayhteyksiä. Kullan, joka ennen oli saanut kasautua kuolleena pääomana suurkuninkaan aarrekammioon hän runsain käsin pani liikkeeseen koko maailman elinkeinoelämälle suunnattomaksi hyödyksi. Vampyyreina Persian hallitsijat olivat imeneet alamaistensa parhaan veren ja lamauttaneet heidän elinkeinoelämänsä. Oli kuin olisi uutta verta nyt kiertänyt valtakunnan sydämestä kuihtuneisiin jäseniin.

Utuisessa kaukaisuudessa häämöittäneiden Itämaiden tuntemus edistyi Aleksanterin kautta enemmän kuin koskaan ennen. Hänen valloituskulkunsa oli hänelle samalla suuri tieteellinen retki läpi ennen tuntemattomien seutujen. Huomiot, jotka sen kestäessä tehtiin, tulivat Aristoteleen ja muiden tiedemiesten, maantieteilijöitten, luonnontutkijain ja historioitsijain hyväksi. Tämän tutkimustyön tulokset koottiin tieteelliseen arkistoon, jota säilytettiin Babylonissa. Se on hävinnyt kuten niin paljon muuta arvokasta maailmassa, mutta onneksi etevät tutkijat osaksi kerkisivät sitä käyttää.

Suuria summia Aleksanteri myös asetti Aristoteleen tutkimuksiin käytettäväksi, ja suuren joukon ihmisiä hän itse pani kokoamaan vieraitten maitten eläimiä, niitä tutkimaan ja tarkkaamaan niiden tapoja. Hänen sotilaalliset urotyönsä eivät olleet oma päämääränsä — ne muokkasivat maata uudelle, yllättävän rikkaalle sivistyselämälle sekä tieteissä että taiteissa.

Tavaton vaikutus, minkä Aleksanteri teki aikalaisiinsa, ulottui Itämaidenkin kansoihin, ja heillä on »Iskender» vielä tänään elävä taruhenkilö.

Vielä vuosituhansin hänen kuolemansa jälkeen historioitsijat arvosteluja hänen persoonastaan on värittänyt rajaton ihailu tai hehkuva viha. Englantilainen historioitsija Grote oli perinyt jotakin Demostheneen tunteista tätä kreikkalaisten »vapauden» vaarallisinta vihollista vastaan. Barthold Niebuhr, suuri Rooman historian tuntija, vihasi häntä yhtä intohimoisesti kuin Napoleonia. Kaikkia nuoren sankarin tekoja, joita tavallisesti ylistetään jaloiksi, Niebuhr pitää »teatraalisina ja hyvää vaikutusta tavoittelevina.»

Pian Niebuhrin kuoleman jälkeen ilmestyivät Droysenin ihailevaa innostusta täynnä olevat kuvaukset Aleksanterista. Hän hillitsi itse 40 vuotta myöhemmin ihastuksen ilmaisujaan, mutta tässäkin miedommassa muodossaan Droysenin mielipiteet ovat enemmän kuin kerran nostattaneet vastaväitteitä. Niin kriitillinen ja vaikeasti tyydytettävä historioitsija kuin Beloch ei tahdo tunnustaa Aleksanterin suuruutta sotapäällikkönä ja valtiomiehenä. Este on oikeastaan hallitsijan nuoruudessa: kuinka voisi muutamia vuosia yli kahdenkymmenen oleva nuorukainen omata sotapäällikön ja valtiomiehen kypsyneen arvostelukyvyn?

Mutta neroutta ja ritarillisen ihastuttavia ominaisuuksia ei toki kukaan ole voinut evätä häneltä, kieltämättä loistavimmalta henkilöltä, minkä Hellas on synnyttänyt.

Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan lukuun:

Benedictus Niese, Geschichte der griechischen und makedonischen Staaten seit der Schlacht bei Chaeronea. 3 osaa.

P. Jouguet, L'impérialisme macédonien et l'hellénisation de l'Orient.

Theodor Birt, Alexander der Grosse und das Weltgriechentum.

Tähän lukuun:

Arrianos, Alexandros' Bedrifter, oversat af M.Cl. Gertz.

Joh. Gust. Droysen, Geschichte Alexanders des Grossen.

Fr. Koepp, Alexander der Grosse.

Eduard Meyer, Alexander der Grosse und die absolute Monarchie.

Richard Nordin, Alexander den Store.

Werner Hoffman, Das literarische Porträt Alexanders des Grossen im griechischen und römischen Altertum.

Victor Ehrenberg, Alexander und Ägypten.

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien före Alexander den store (Nordisk tidskrift 1918).