HELLENISTINEN TAIDE.

Jos käännymme sitten hellenistisen ajan taiteeseen, niin huomaamme, että vaikutukset eivät ole siirtyneet ainoastaan lännestä itään, mistä aikaisemmin olemme puhuneet vaan myöskin päinvastaiseen suuntaan. Voittoa kreikkalaiselle kuvanveisto-, rakennus- ja maalaustaiteelle ei merkinnyt, että taiteilijat alkoivat hylätä sopusointuisen tasapainon, mikä oli kreikkalaisen kuvanveistotaiteen aatelismerkki ponnistellakseen itämaisen mallin mukaan jättimäisyyden tavoittelussa sekä harrastaessaan upeutta, kallisarvoista ainetta ja silmänherkkua. Tämän pyrkimyksen yhteydessä on sekin, että taide nyt yhä enemmän ja enemmän palvelee ruhtinaita ja työskentelee heidän hallituskaupunkiensa kaunistamiseksi. Se muuttuu kansanomaisesta taiteesta hovitaiteeksi. Diadokit olivat mahtavia hallitsijoita, jotka nauttivat siitä, että saivat osoittaa maailmalle, kuinka rikkaita he olivat. Kuvanveistäjän taltta tuli loistonhalun palvelukseen. Ennen kaikkea Ptolemaiokset suosivat taidetta sinä aikana, jolloin Ateena oli lakannut olemasta sen paras tyyssija.

Myöskin Rhodos-saari, joka diadokien välisten taistelujen aikana säilyi itsenäisenä ja kehittyi kukoistavaksi kauppakaupungiksi, tuli kuuluisain taiteilijain ja tieteenharjoittajain tyyssijaksi. Laokoon-ryhmä on rhodoslaisen taiteilijakoulun kuuluisimpia teoksia. Tyypillinen ajan makusuunnalle oli n.s. Rhodoksen kolossi[104], yli kolmekymmentä metriä korkea auringonjumalan, pääkaupungin suojelusherran kuparipatsas. Rhodoksen kolossi oli yksi maailman seitsemästä ihmeestä. Sitä kuvaillaan niin valtavan suureksi, että tavallisen ihmisen syli ei ylettynyt edes kuvan peukalon ympäri ja jokainen sormi oli pitempi kuin tavallinen kuvapatsas. Mutta noin kuudenkymmenen vuoden perästä — vuonna 225 e.Kr. — maanjäristys tuhosi muutamassa silmänräpäyksessä tämän jättiläisen, joka oli vaatinut kahdentoista vuoden työn ja maksanut 300 talenttia.

Sortumisensa jälkeen Rhodoksen kolossi eli kuitenkin sadun maailmassa. Ja siellä se ajan oloon sai vieläkin valtavammat mittasuhteet kuin todellisuudessa. Hajasäärin se seisoi sataman suulla. Suuret alukset purjehtivat sen säärien välistä, ja oikeassa kädessään sillä oli soihtu, joka opasti purjehtijoita yön pimeydessä.

Rhodoksen kolossi olisi kuitenkin löytänyt vieläkin suurempansa, jos kuvanveistäjä Deinokrátēs olisi saanut toteuttaa jättimäisen suunnitelmansa hakata Atos-niemen jyrkkään, 2 000 metriä korkeaan kallioseinämään Aleksanterin patsaan, jonka pää olisi pidellyt pilviä ja jonka jalkoja olisivat aallot huuhtoneet. Kuvapatsaan toisena kätenä olisi ollut kallioseinämän pengermä, jossa olisi ollut tilaa 10 000 asukkaan kaupungille temppeleineen ja teattereineen, ja toisen käden ylitse piti mahtavan vuorivirran valtavana putouksena syöstä mereen.

* * * * *

Yleisenä piirteenä hellenistisessä taiteessa on realismi, jonka tapaamme kirjallisuudessakin. Siihen sijaan, että klassillisen ajan taide, sellaisena kuin se puhuu Pheidiaan ja Praksiteleen luomista, ilmaisi hiljaista, ylevää lepoa, siihen sijaan hellenistisen ajan taiteilijat pitivät tehtävänään kuvata toimintaa. Taideteos aivan kuin pyrkii vetämään huomiota puoleensa ja saa siten teatraalisen piirteen. Tämä esiintyy heti sellaisessa mestariteoksessa kuin »Apollo di Belvederessä». Siinä vallitsee kuitenkin sopusointuinen kauneus. Sopusointuisuus vallitsee niissäkin teoksissa, jotka on luonut Lýsippos, Aleksanterin ajan suurin kuvanveistäjä. Niissä on hienostuksen, eleganssin leima, mikä erottaa ne klassillisen ajan veistoksista.

Mutta toisissa hellenistisen ajan kuvanveistoksissa sopusointu on särkynyt. Toiminta huipentuu niissä rajuksi tai muiden tunteiden hillittömiksi purkauksiksi. Kuvanveistäjä ei kavahda kuolinkamppailun tuskaa ja korinaa tai epätoivon tuskanparahduksia. Tätä todistavat sellaiset teokset kuin »Kuoleva gallialainen» tai ryhmä, jossa toinen gallialainen ensin surmaa vaimonsa ja sitten itsensä välttääkseen vankeuteen joutumisen. Sama henki on Laokoon-ryhmässä.

Taide on nyt joutunut niin kauas klassillisen ajan ihanteesta, että sen mestarituotteista voidaan tehdä ivamukaelmia, kuten kirjallisuudessa Homeroksesta. Varsinkin Aleksandreian asukkaat olivat muinoin tunnettuja kunnioituksesta piittaamattomiksi kyynikoiksi, aina ivanväre valmiina, aina kärkkäinä laskemaan veristä pilkkaa. Pilapiirros oli melkein heidän toinen luontonsa. Sellaisiin suhdattomuuksiin, kuin mitä täällä tässä suhteessa voitiin aikaansaada kuvanveiston alalla, ovat vain kiinalaiset voineet päästä.

Maalaustaide saavuttaa hellenistisellä ajalla korkean kukoistuksen. Tämän ajan suuret maalarit osoittavat samoja pyrkimyksiä kuin kuvanveistäjätkin. He esittävät kernaasti traagillisia ja järkyttäviä kohtauksia, joissa jännitys kohoaa huippuunsa. Kreikan maalaustaiteen suurimpia nimiä on Apellēs. Hänen maalaamansa Aleksanterin muotokuvat ovat valitettavasti kadonneet. Mutta hänen nimensä elää muun muassa sananparressa: »Suutari pysyköön lestissänsä!» Tämän hyvän neuvon hän antoi jalkineiden tekijälle, joka oli tehnyt hänelle sen palveluksen, että oli korjannut hänen maalaamaansa kengänkuvaa, mutta ihastuksissaan siitä, että oli saanut tehdä huomautuksia, tahtoi ulottaa parannusintonsa kengänomistajan sääriinkin.

Kirjallisuutta:

Guy Dickins, Hellenistic sculpture.

Martin P:n Nilsson, Kolossen på Rhodos (Nordisk tidskrift 1910).

Wolfgang Helbig, Untersuchungen über die campanische Wandmalerei.