GALLIALAISET HÄVITTÄVÄT ROOMAN.

Vuonna 387, samana vuonna, joka oli niin helleenejä nöyryyttävä, oli myöskin onnettomuudenvuosi roomalaisille. Silloin oli kysymys ikuisen kaupungin olemassaolosta. Pohjoisesta tulivat hyökäten villit keltit eli gallialaiset.

Gallialaiset olivat aikaisemmin asuneet nykyisessä Ranskassa, jota roomalaiset senvuoksi nimittivät Transalppiseksi Galliaksi[158]. Sieltä he olivat menneet yhdelle suunnalle yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettuneet Brittein saarille. Toiselle suunnalle he olivat tunkeutuneet viljavalle Pon tasangolle eli Cisalpiseen Galliaan[159], »Italian suloisten hedelmien ja erittäinkin sen viinin houkuttelemina, viinin, joka silloin oli heille uusi nautinto», sanoo Livius. Pääasiallisesti kyllä laidunmaiden tarve veti voimakkaimmin näitä vielä paimentolaisina eläviä joukkoja etelään.

Kelttiläisillä oli levottomuus ja vaelluksenhalu verissä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua vakinaisesti asumaan. Ollen sotaisia ja hurjan rohkeita he olivat naapurikansojen alituisena kauhuna. He olivat hyviä sotilaita, mutta huonoja porvareja. Senvuoksi he ovatkin vapisuttaneet kaikkia naapurivaltioita, mutta itse eivät ole koskaan perustaneet suurta yhtenäistä valtiota. He olivat muinaisajan mustalaisia.

Cisalpisesta Galliasta alkoi eräänä päivänä lukuisia kelttiläisjoukkoja kulkeutua kauemmas etelään ja mennä yli Apenniinienkin. Ennenkuin roomalaiset aavistivatkaan, vaeltajakansa oli uhkaavan lähellä heidän kaupunkiaan. Sotajoukko, joka läksi pysäyttämään vihollisia, vallan, lamaantui kauhusta nähdessään villinnäköiset ja rajuluontoiset, suurikokoiset barbaarit. Gallialaisten taistelutapa oli aivan toinen, kuin mihin roomalaiset olivat tottuneet naapurikansojen kanssa kahakoidessaan. Sellainenkin seikka kuin gallialaisten luihin ja ytimiin tunkeva sotahuuto oli jo kokonaan uutta roomalaiselle ja samoin kauheat torventoitotukset sotaluikuista — kelttiläinen keksintö —, joilla nämä barbaarit nostattivat taisteluhaluaan.

Legioonat eivät kestäneet kauan. Ne hajautuivat hurjaan pakoon. Koskaan roomalaiset eivät ole kärsineet niin ratkaisevaa tappiota, he eivät koskaan aiemmin eikä myöhemmin ole niin kunniattomasti hylänneet taistelukenttää, missä Rooman kohtalo piti ratkaista. Roomalaisille historioitsijoillekin oli taistelun tulos täydellinen arvoitus.

Pakokauhu levisi sotajoukosta koko Rooman kansaan. Silmänräpäyksessä yhteiskunta höltyi liitoksistaan. Ei kukaan kyennyt hillitsemään myrskyä, ei ollut niin arvovaltaista, jota olisi toteltu. Kukin ajatteli vain omaa pelastustaan ja pitäen kaikkea menetettynä välitti vähät muusta. Melkein koko väestö pakeni läheisiin kaupunkeihin.

Roomalaisten onneksi barbaarit pysähtyivät vähäksi aikaa taistelun jälkeen ryöstääkseen, hakatakseen päät kaatuneilta vihollisilta ja viettääkseen hurjia juominkeja ihastuneina helposti saamastaan voitosta. Roomalaiset saivat aikaa tointua ja ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin pelastaakseen Rooman nimen häviämästä. Muutamat urhoolliset miehet vetäytyivät Capitóliumiin, linnaan, joka vastaa kreikkalaisten kaupunkien akropolista. Sinne pelastettiin myöskin, mitä oli pelastettavissa hopeaa, kultaa ja muita arvoesineitä. Tähän kallioon oli barbaarien hyökkäys musertuva. Tällä kalliolla ikuinen Rooma oli pitävä puolensa ja tältä pieneltä paikalta nouseva tuhasta uudistunein voimin. Itse kaupunkiin jäi ainoastaan muutamia ylhäisiä vanhuksia, entisiä konsuleja ja senaattoreja. He eivät tahtoneet nauttia linnan ruokavaroja, eivätkä myöskään elää kaupunkinsa perikadon jälkeen. He pukeutuivat komeimpiin pukuihinsa ja istuutuivat virkatuoleilleen lepyttääkseen, uhrikuolemallaan Roomalle suuttuneet jumalat.

Seuraavana päivänä gallialaiset hyökkäsivät kaupunkiin. He eivät tienneet, mitä ajatella, kun näkivät nuo kunnianarvoiset harmaahapset, »jotka ylpeän ja vakavan muotonsa takia näyttivät heistä muistuttavan jumalia», Livius kertoo. »Heidän seisoessaan syventyneinä katselemiseen, ikäänkuin vanhukset olisivat olleet kuvapatsaita, kerrotaan erään gallialaisen nykäisseen erästä vanhusta parrasta. Vihastuneena roomalainen kohotti norsunluusauvansa ja löi sillä miestä päähän. Silloin alkoi verilöyly, ja kaikki harmaahapset murhattiin istualleen tuoleilleen. Senjälkeen talot ryöstettiin ja jätettiin liekkien uhriksi.» Rooman hävitys oli maailmaa järkyttävä katastrofi. Kreikkalainen historioitsija Diodoros kertoo, että huhu siitä saapui myöskin Kreikkaan. Siellä kerrottiin, että »kaukaa pohjoisista seuduista, hyperborealaisten[160] maasta oli tullut sotajoukko ja tuhonnut 'kreikkalaisen', Rooma-nimisen kaupungin, joka oli hyvin kaukana lännessä, suuren meren läheisyydessä.»

Epäonnistuttuaan yrityksessään vallata Capitoliumi rynnäköllä gallialaiset alkoivat piirittää linnaa. Eräänä tähtikirkkaana yönä muutamat heidän uhkarohkeimmista miehistään koettivat yllättää linnan miehistön. Yhden ja toisen onnistui kiivetä ylös jyrkkää kallioseinää, joka oli jätetty vartioimatta. Ei ainoakaan ääni rikkonut yön hiljaisuutta; eivät edes koirat haukkuneet. Mutta äkkiä Junon pyhä hanhi alkoi kaakottaa ja siipiään räpytellen lennellä ympäriinsä. Tämä pelasti piiritetyt, sillä hanhen kaakotukseen heräsi Mánlius, tarttui aseisiin ja teki hälytyksen. Mutta katsohan: tuolla jo yksi gallialainen seisoo ylhäällä kalliolla. Manlius hyökkää sinne ja antaa hänelle iskun kilvellään, niin että hän heittää kuperkeikkaa ja vie useampia tovereitaan mukanaan pudotessaan. Toiset, jotka ovat kauhuissaan heittäneet aseensa ja käsillään tarrautuneet kallionkielekkeisiin, passitetaan helposti toiseen maailmaan. »Niinkuin maanvieremä», Livius sanoo, »syöksyi koko vihollisjoukko syvyyteen.» Vartija, joka oli lyönyt laimin velvollisuutensa, sai tehdä vihollisille seuraa.

Mutta sekä piiritettyjen että piiritysarmeijan keskuudessa vallitsi ankara puute, ja kulkutaudit raivosivat ahtaalle alalle kootuissa gallialaisjoukoissa. Lopuksi linnan miehistöllä ei ollut mitään syötävää, ja se oli aivan uupunut alituisesta vahdinpidosta. Kun roomalaiset viimein, seitsemän kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen, olivat niin menehtyneet, että he melkein sortuivat voimattomuudesta aseittensa painon alla, he tarjosivat gallialaisille noin viiden miljoonan nykyisen markan suuruista summaa kullassa vapaata poispääsyä vastaan. »Tämä oli», Livius sanoo, »kansan hinta, joka pian oli hallitseva maailmaa.» Että gallialaiset hyväksyivät tarjouksen, johtuu siitä, että he olivat saaneet ilmoituksen, että vihollisia oli hyökännyt heidän Pon varrella oleville alueilleen.

Kultaa punnittaessa gallialaiset käyttivät vääriä painoja. Mutta kun roomalaiset kieltäytyivät hyväksymästä tällaista, laski gallialaisruhtinas olkapäitään kohauttaen myöskin miekkansa vaakakuppiin lausuen roomalaisten korvissa sietämättömiltä kuuluvat sanat: »Væ victis!» (Voi voitettuja!)

Seuraavassa hetkessä kääntyy, lehti. Juuri kun oltiin lunnaita punnitsemassa, silloin roomalainen diktaattori Camillus, mies, jolla oli suuri voittajamaine, on gallialaisten kimpussa taisteluvalmiine sotajoukkoineen ja voittaa heidät perin pohjin. Sen jälkeen hän kulkee riemusaatossa Roomaan, ja häntä tervehditään »Rooman toisena perustajana».

Tämän kunnianimen hän ansaitsi kaksin kerroin, kun hän ehkäisi maanmiestensä aikeet alakuloisuuden valtaamina hylätä tuhottu kaupunkinsa. Voimakkaasti hän puhui kansankokouksessa tätä pelkurimaista ehdotusta vastaan. »Esi-isämme», hän sanoi, »jotka olivat paimenia ja useammalta paikkakunnalta kerääntyneitä muukalaisia, tapasivat näillä seuduin vain metsiä ja soita, ja kuitenkin he rakensivat lyhkäisessä ajassa uuden kaupungin. Ja nytkö olisi meistä — kun Capitolium ja linna, kun jumalain temppelit ovat vahingoittumattomina — työlästä tehdä, minkä jokainen yksityinen olisi pitänyt aivan luonnollisena, jos hänen talonsa olisi palanut, nimittäin rakentaa se uudelleen! Jos me pakenemme toiseen kaupunkiin, eiköhän silloin milloin tahansa tulipalo voi hävittää myöskin sitä? Ja eikö sitten isänmaan kamaralla, tällä maalla, jota me nimitämme äidiksi, ole mitään, joka meitä pidättää? Kiinnittääkö isänmaanrakkautemme meitä vain taloihin ja hirsiin? Eikö se ole paljoa erottamattomammin yhdistetty näiden kukkulain ja kenttien, Tiber-joen ja koko tämän seudun näkyyn, joka meillä on joka päivä ollut silmiemme edessä? Eikö, oi roomalaiset, kaikki tämä pidättäisi teitä nyt rakkauden siteillä pysymään kotonanne! Muuten tulee varmasti päivä, jolloin kotiseudun muisto, jonka olette hyljänneet, herättää kalvavan kaipauksen mielissänne.» Tällaisin hellyttävin sanoin hän sai roomalaiset jäämään paikoilleen ja tarmolla ryhtymään kaupunkiansa uudestaan rakentamaan.

Sittemmin Camillus oli useampia kertoja päällikkönä Rooman vihollisia vastaan taisteltaessa, ja voitto seurasi aina hänen sotamerkkejään. Kun hänet viimeisen kerran valittiin diktaattoriksi, hän oli kahdeksankymmenvuotias. Vähän sen jälkeen hän kuoli kulkutautiin. Hän oli ollut eläessään viisi kertaa diktaattorina ja neljä kertaa viettänyt triumfin.

Koko kertomus Camilluksen gallialaisvoitosta ja siitä, mitenkä hän esti roomalaiset hylkäämästä kaupunkiaan, on kuitenkin suuresti somistettu ja kaunisteltu myöhemmällä ajalla legendaksi muodostuessaan.

* * * * *

Räikeä vastakohta niille kunnianosoituksille, joita Camillus sai osakseen, on se kohtalo, jonka alaiseksi joutui urhoollinen ja valpas Manlius. Vaikka hän itse oli patriisi, hän oli yhteiskunnallisissa taisteluissa plebeijien puolella. Hänet saattoi toimimaan näin osaksi sääli köyhiä sotatovereitaan kohtaan, osaksi harmi, kun hän näki, kuinka patriisit tekivät oman puoluejohtajansa Camilluksen juhlituksi sankarikseen. Kiihkeä Manlius joutui lopulta pois suunnillaan, ja häntä epäiltiin suunnitelmista yllyttää köyhempi väestö kapinaan. Viranomaiset haastoivat hänet oikeuteen, ja kansanyllyttäjänä hänen osakseen tuli sama tuomio, joka ennen häntä oli kohdannut Spurius Mæliusta ja Spurius Cassiusta. Vanhan tarun mukaan hänet syöstiin alas Tarpejin kalliolta, samalta paikalla, jolla hän oli kerran suorittanut kuuluisan pelastustyönsä.

Kirjallisuutta:

H. d'Arbois de Juhainville, Les Celtes.