KYYNIKOT JA STOALAISET.

Sokrateen oppilaista yksipuolisimpia olivat kyynikot. He kehittivät kiihkomielisyyteen saakka Sokrateen opin kohtuullisuuden hyveestä ja velvollisuudesta hillitä himojaan.[7] He eivät pysähtyneet vaatimaan kohtuullisuutta, vaan opettivat hyveen olevan täydellistä vieroittautumista mahdollisimman monista tarpeista. Ainoastaan siten tulee todella vapaaksi. »Kernaammin tahdon olla mieletön kuin nauttia», sanoi oppi-isä Antisthénēs. Kyynikkojen opin kehitti huippuunsa kuuluisa Diogēnēs. Hänestä perimätieto kertoo, että hän asui tynnyrissä ja tuli toimeen ilman muita talouskaluja paitsi maljaa, josta hän joi vettä. Mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että voihan juoda kourastaankin, hän hylkäsi tämän viimeisenkin sivistyselämän jäännöksen. Aleksanteri Suuren kerrotaan kerran käyneen kuuluisan aikalaisensa luona ja kehoittaneen tätä pyytämään häneltä suosionosoitusta, mitä hyvänsä. Diogeneen pyyntö kuului: »Olepa ystävällinen ja väisty hiukan, niin että aurinko pääsee paistamaan minuun!»[8]

Juuri »koiramaisesta» elämäntavasta johtui, että rahvas alkoi nimittää tämän suunnan kannattajia kyynikoiksi, jonka nimen kantana on kreikkalainen sana kýōn: koira. Ja vaikka useimmat kyynikot eivät luontoon palaamisessaan menneetkään niin pitkälle, että olisivat pitäneet eläimiä tai villi-ihmisiä esikuvanaan, niin he kuitenkin kaikkea hienostunutta sivistyselämää halveksiessaan olivat sivistykselle vihamielisiä, vaikkakin heidän itsehillintänsä on ihailtava. He pitivät kunnianaan vapautumista sellaisista harhaluuloista, jotka tavallisilla ihmisillä ilmenevät pyrkimyksenä hyvinvointiin ja arvoasemaan. Jonkinlaisten kerjäläismunkkien tavoin takkuisin hiuksin ja parroin ilman kotia ja enimmäkseen ilman perhettä he vaelsivat ympäri maata kerjuusauva ja kerjuupussi mukanaan ja julistivat oppejaan. Varmasti he olivat siunaukseksi monelle köyhälle ja kärsivälle ihmiselle, mutta paikoittain heistä tuli oikea maanvaiva, etenkin sen epämiellyttävän tunkeilevaisen tavan vuoksi, jolla he sanoivat lähimmäisilleen »totuuden». Muuten on kuvaavaa, mitä Platon sanoi Antistheneelle hänen tavastaan olla huolehtimatta ulkonaisesta ihmisestään ja huomiontavoittelustaan esiintymällä hirvittävän risaisessa viitassa. »Ystäväni», sanoi viisas, »turhamaisuus paistaa viittasi reiästä!»

Kyynikot ovat särkeneet kreikkalaisen sivistyksen sopusoinnun. Aikaisemmin ruumiillisesti terveet ja voimakkaat olivat myöskin henkisiä johtajia. Kaunis ihminen oli hyvä ja hyvä ihminen kaunis. »Sielu helkkyi ruumiin soittimesta kuin sävel.» Nyt on kaikki muuttunut. Hyve pukeutuu rumuuteen, ja kauneutta pidetään melkein syntisenä. Ja ihmiset tulevat yksipuolisiksi. Muutamat rupeavat ammattisotureiksi ja antautuvat niiden palvelukseen, jotka parhaiten maksavat; toisista tulee filosofisten oppituntien tai oikeammin lakkojen johtajia. Palkkasoturi on taitava ammatissaan mutta jalostavasti se ei vaikuta. Filosofikoulukunnan kannattajalla ja huoltajalla on varma vakaumus, mutta yksipuolisuus on hänenkin tunnusmerkkinsä.

Kyynikkojen teorioilla oli sama vaikutus kuin niin monilla muilla kielteisillä »opeilla»: ne olivat hyödyllisiä arvostellessaan ihmiselämän epäkohtia — tässä tapauksessa ahneutta, nautinnon- ja vallanhimoa — mutta ne tarjosivat liian heikon perustuksen oleellisesti uuden rakentamiselle. Näiden oppien kaikkea sovinnaisuutta, jopa kaikkea säädyllisyyttäkin halveksivasta hengestä muistuttaa sanojen »kyynikko» ja »kyynillinen» nykyjään tavallinen merkitys.

* * * * *

Mitä kyynillisen suunnan vastenmielisen ulkokuoren peitossa kuitenkin piili ihailtavaa, se kehittyi stoalaisessa oppikunnassa kunnioitusta herättäväksi. Stoalaisuus piti tehtävänään opettaa ihmisille itsensähillitsemista ja vapauttaa heidät siten kiivaista mielenliikutuksista, niin pelosta ja surusta kuin säälistä, suuttumuksesta ja vihasta yhtä hyvin kuin hillittömästä ilostakin. Sillä stoalaiset pitivät näitä kaikkia sielun sairaustilana. Ainoastaan vapautumalla kaikista sellaisista häiritsevistä vaikutteista ja seuraamalla järkeä saavutetaan »stoalainen tyyneys», joka on hyveen tunnusmerkki. »Ole rauhallinen!» — niin kuuluisi stoalaisten tunnuslause tavalliselle kielelle käännettynä. Suhtaudu rauhallisesti kaikkeen, mitä ei voi välttää: sairauteen ja kipuun, köyhyyteen ja puutteeseen! Kaikki sellainen on vain ulkonaista ja sen vuoksi ajattelevalle ihmiselle yhdentekevää. Ainoastaan sisäinen elämämme on tärkeä. Se, joka on päässyt tälle korkealle tasolle, on viisas; hänellä on silloin kaikki hyveet ja hän on jumalien kaltainen. Mikään ei voi järkyttää viisaan mielenrauhaa. Onnen päivinä hän ei joudu ihastuksen valtaan, vastoinkäymisen aikoina hän ei sure, sillä se mitä, tietämätön rahvas pitää arvossa, on hänelle enimmäkseen yhdentekevää.

Viisas näkee myöskin olemassaolon pintaa syvemmälle. Hänen silmänsä ovat avautuneet näkemään maailmassa suuren yhteenkuuluvaisuuden, ja hän tajuaa, että yksityisen täytyy joskus kärsiä kokonaisuuden hyväksi. »Osan ei sovi olla tyytymätön siihen, mikä tapahtuu kokonaisuuden vuoksi», sanoo Rooman keisari Marcus Aurelius, kruunupää filosofi.[9] Hän painostaa edelleen yksilöitten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta vertaamalla meitä kaikkia »saman puun oksiin». Jokaisen ihmisen velvollisuus on palvella kokonaisuutta, ja sitä, joka pettää lähimmäisensä, hän nimittää karkuriksi.

Stoalainen oppikunta on, kuten myöhemmin tulemme näkemään, syvästi vaikuttanut roomalaiseen kansanluonteeseen. Sen vaatima raudanluja mielenlaadun ja luonteen johdonmukaisuus ja sen ankara velvollisuudentunto olivat sopusoinnussa roomalaishengen kanssa. »Käy tietäsi suoraan eteenpäin arvelematta!» oli stoalainen velvollisuuskäsky. »Ole aina oma itsesi!» Viisas ei milloinkaan saa olla epävarma päämäärästään, ei milloinkaan kiusata itseään epäilyksellä ja epävarmuudella. Myöskään ei hänen ikinä tarvitse katua tekojaan.

Useat Rooman stoalaiset paitsi Marcus Aureliusta ovat voimakkaasti tehostaneet sitä, että kaikki ihmiset ovat veljiä, sillä jokainen sielu on jumaluuden osa. Kaikilla meillä on sama ihmisarvo, köyhillä samoinkuin rikkailla, orjalla yhtä hyvin kuin hänen herrallaan. Stoalaiset ovat ensimmäisinä tunnustaneet orjien ihmisarvon. He ovat myöskin ensimmäisiä, jotka ovat pitäneet velvollisuutenaan osoittaa vihollisillekin hyvyyttä. Heitäkin kohtaan viisas on lempeä ja ystävällinen seuraten jumalien esimerkkiä, jotka antavat aurinkonsa nousta arvottomillekin. Sellaisia sanoja lausuu arvossa pidetty roomalainen stoalainen Sēneca. Hän julistaa myös, että on unohdettava, mitä muut ovat rikkoneet meitä vastaan: »Anna heille anteeksi, jotta sinulle itsellesi anteeksi annettaisiin!» Huomaamme siis roomalaisessa stoalaisuudessa erinäisiä kosketuskohtia kristinuskon kanssa. Palaamme myöhemmin tähän kysymykseen.