SISILIAN OLOT ATEENALAISTEN SYRAKUSAN LUONA KÄRSIMÄN MUSERTAVAN TAPPION JÄLKEEN.

Karthagolaiset olivat Sisilian kreikkalaisille samaa kuin persialaiset heidän itäisille heimolaisilleen. Ateena, Hellaan vapauden puolustaja, oli tuskin menettänyt johtavan asemansa, kun helleenien molemmat veriviholliset, Persia ja Karthago, jälleen ilmestyvät näyttämölle pysyteltyään poissa aina Plataian, Mykalen ja Himeran tappioista lähtien. Samoihin aikoihin kuin suurkuningas jälleen sekaantuu joonialaisten asioihin, Karthago ojentaa kätensä tavoitellen toistamiseen Sisiliaa.

Saaren länsirannikolla sijaitsevat rikkaat kaupungit joutuvat nyt kaamean kohtalon uhriksi. Toisen toisensa jälkeen valloittavat veren- ja saaliinhimoiset palkkasoturijoukot, joita karthagolaiset ovat haalineet kokoon läntisen Välimeren kaikilta rannikoilta. Seuraa hirvittävä teurastus. Asekuntoinen väestö surmataan viimeiseen mieheen, ja sitten tulee vanhusten ja lasten vuoro. Ainoastaan täysikasvuiset naiset jätettiin henkiin joutuakseen voittajiensa orjattariksi ja heidän himojensa uhriksi.

Pari vuotta sen jälkeen kuin nämä yhteiskunnat näin kauhealla tavalla hävisivät maan pinnalta, tuli erään etelärannikolla sijaitsevan vielä mahtavamman Akrágas-nimisen kaupungin vuoro, jossa oli useita satoja tuhansia asukkaita. Akragaan seudut olivat Sisilian viljavimpia osia hyvin hoideltuine viinitarhoineen ja öljypuuistutuksineen. Näiden antimilla kaupungin asukkaat harjoittivat sangen tuottavaa kauppaa Afrikan vastapäätä olevalla rannikolla. Rikkauksista, jotka täten virtasivat kaupunkiin, todistavat upeat temppelit ja pylväskäytävät, kuvapatsaat ja taideaarteet, joten Akragas oli kaikista helleenisistä kaupungeista komeimpia. Mutta kaupungin kehittämistä ja kaunistamista varten olikin ollut käytettävissä runsaasti halpaa työvoimaa, sillä suuri osa Himeran luona kärsimänsä tappion jälkeen vangituista karthagolaisista oli joutunut Akragaan asukkaitten orjiksi.

Ylhäisten porvarien ylellinen ja loistava elämä olikin tullut kuuluisaksi. He pitivät uljaita pitoja, ja heidän keittiötaidollisia harrastuksiaan todisti muun muassa suuri tekojärvi, jossa vilisi veden herkkuja. Akragaan asukkaat olivat myös innokkaita hevosmiehiä ja kilpailivat keskenään juoksijoitten kasvattamisessa.[33]

Mutta tämä kaupunki joutui äkkiä tuhon omaksi, kun karthagolaisten valtavat sotalaumat hyökkäsivät sen muureja vastaan vuonna 406. Sanoma uuden onnettomuuden lähestymisestä saattoi koko Sisilian kauhun valtaan. Akragaan väestö luotti kuitenkin lujiin muureihinsa ja kaupungin helposti puolustettavaan asemaan, se kun sijaitsi korkealla, tasangon reunassa kohoavan jyrkän kallion laella. Karthagolaisten hyökkäys saatiinkin vähällä vaivalla torjutuksi.[34]

Ja pian kaupunki sai apua Syrakusasta. Karthagolaisten ylipäällikkö lähetti silloin erään piiritysjoukkojen osaston lähestyviä apujoukkoja vastaan, mutta syrakusalaiset voittivat karthagolaisten joukon piiritettyjen taholta tehdyn hyökkäyksen avulla. Mutta herätti huomiota, että syrakusalaisten päällystö ei käyttänyt hyväkseen voittoa ajamalla vihollista takaa, ja Akragaassa alettiin kuiskailla välinpitämättömyydestä ja lahjojen otosta.

Kaupunkilaisten asema oli kuitenkin huomattavasti parantunut apujoukkojen saavuttua, sillä nämä olivat kyllin voimakkaat ehkäistäkseen karthagolaisilta kaiken tuontiyhteyden, niin että heidän leirissään alkoi vallita puute ja osa palkkajoukoista uhkasi karata.

Karthagolaisten ylipäällikkö käytti kuitenkin hyväkseen sitä seikkaa, että pääasiallinen tuonti Akragaan kaupunkiin tapahtui meritse Syrakusasta käsin. Hänen onnistui yllättää ja vallata suuri syrakusalainen elintarpeita kuljettava kuormalaiva, ja nyt karthagolaisten leirissä vallitsi ylellisyys ja hyvinvointi, kun sitävastoin piiritetyiltä alkoi puuttua välttämättömimpiäkin tarpeita. Heidän auttajilleen setvisi pian, että kaupunki ei jaksaisi kestää lujasta asemastaan huolimatta. Oikealla hetkellä käytetty karthagolainen kulta vahvisti vielä heidän uskoaan.[35] Ja eräänä kauniina päivänä kaikki apujoukot olivat poissa.

Silloin Akragaan asukkaat yht'äkkiä joutuivat epätoivon valtaan. He eivät keksineet muuta keinoa lähestyvän verilöylyn välttämiseksi kuin lähteä kaupungista.

Eräänä pimeänä joulukuun yönä päätös pantiin täytäntöön. Oli kaamea näky, kun nämä sadattuhannet miehet, naiset ja lapset epätoivoissaan jättivät kotinsa ja kontunsa ja miltei kaiken omaisuutensa. Monien lasten, vanhusten ja sairaitten täytyi kuitenkin jäädä kaupunkiin, koska he eivät jaksaneet laahautua joukon mukana. Muutamat jäljelle jääneistä riistivät itseltään hengen välttääkseen vielä pahempaa kohtaloa. Toiset etsivät suojaa jumalien pyhistä asunnoista, vaikka he tuskin saattoivat toivoa, että nämä voisivat suojella heitä hurjilta barbaareilta.

Päivän sarastaessa karthagolaiset näkivät edessään tyhjän kaupungin ja kaukana häämöittävän tumman, epätoivoisen kulkueen, joka etsi turvaa muualta. Mutta pakolaisten onneksi sotilaat ajattelivat vain saalista, joka odotti heitä suojattomassa kaupungissa, jota he olivat nyt 8 kuukautta koettaneet saada haltuunsa. He ryöstivät kaikki kalleudet taloista ja temppeleistä. Kaiken elollisen he löivät kuoliaaksi. He eivät edes karttaneet pyhäkköjen saastuttamista verenvuodatuksella.

* * * * *

Tästä hädästä pelastuivat saaren kreikkalaiset siirtolaiset ainoastaan siten, että muuan voimamies nimeltä Dionysios, nuori alhaissyntyinen upseeri, rupesi johtamaan heitä kaikkia. Hän käytti kuitenkin valtaansa niin törkeän häikäilemättömästi, että hänen nimensä kokonaisen miespolven ajan oli kreikkalaisen maailman pelätyin ja vihatuin nimi. Perimätieto on tehnyt Dionysoksesta julman tyrannin perikuvan. Mutta hänen etevyytensä sotapäällikkönä sekä taitava ja määrätietoinen ulkomaanpolitiikkansa suojeli itä-Sisilian helleenejä lähes 40 vuoden ajan sanomattoman paljon pahemmalta onnettomuudelta kuin tyrannivalta.

Jos tahtoo olla oikeudenmukainen, on tarkasteltava Dionysioksen sortovaltaa asettaen taustaksi länsi- ja etelä-Italian suurkaupunkien kohtalon. Hän astui esiin hetkenä, jolloin peloittava vihollinen oli anastanut haltuunsa puolet Sisiliaa, jolloin kaikki saaren kreikkalaiset vapisivat peläten henkeään ja monet säikähtyneinä lähtivät sieltä etsiäkseen itselleen uuden kodin Italian niemimaalta. On yksinomaan Dionysioksen ansio, että muut pelastuivat. Jos hän tällöin oli liian kovakourainen, niin mitä se merkitsikään kaikkien niiden kauhujen rinnalla, joita vapaammin hallitut yhteiskunnat joutuivat kokemaan?

Mutta eikö ole liioittelua väittää, että Dionysios oli ainoa, joka kykeni pelastamaan heimonsa yleisestä perikadosta? Vastaus on itsestään selvä nähdessämme, mitä niin voimakas kaupunki kuin Akragas pystyi saamaan aikaan Syrakusan silloisen hallituksen avulla. Millaista velttoutta menestyksestä huolimatta! Ja miten anteeksiantamattoman uneliaasti valvottiin elintarpeitten kuljetusta, jonka onnistuminen ratkaisi, voisivatko karthagolaiset jatkaa piiritystä vai täytyisikö heidän jättää Akragas rauhaan! Ei ole ihme, että Syrakusan väestö menetti luottamuksen johtajiinsa ja hallitusmiehiinsä syyttäen heitä kykenemättömyydestä, vieläpä petollisuudesta.

Jos syrakusalaiset mielivät välttää Akragaan kohtalon, he tarvitsivat nyt ennen kaikkea johtajaa, jolla oli toimintatarmoa ja sotilaallista kykyä. Vaikka Dionysios oli aivan nuori ja halpasäätyinen, hän oli kuitenkin yleisesti tunnettu urhoollisuudestaan ja rohkeasta toimintakyvystään. Nyt hän esiintyy kansankokouksessa ja lukee lakia sotapäälliköille, vieläpä syyttää heitä kavalluksesta. Ystäviensä avulla hän itse tulee valituksi yksinvaltiaaksi ylipäälliköksi. Ja uransa jatkuessa hän ei halveksi mitään kansankiihoittajan juonia ja temppuja. Erikoisesti hän osasi esiintyä kansan ystävänä moittien silloista hallitusta kansalle vihamieliseksi ja puolustaen ilmeisellä innolla köyhiä rikkaita vastaan.

Myöhemmin hän lujitti valta-asemansa hankkimalla itselleen luotettavan henkivartioston. Se tapahtui jokseenkin samoin, kuin miten Peisistratos hankki omat henkivartijansa.[36]

Kansankokous ei asioiden ollessa tällä kannalla uskaltanut hiiskahtaakaan. Se oli niin altis palvelemaan tyrannia, että tuomitsi hänen vaatimuksestaan hänen mahtavimmat ja rikkaimmat vastustajansa kuolemaan ja mestautti heidät. Erästä kapinayritystä Dionysios käytti hyväkseen surmauttaen useita vihollisiaan ja karkoittaen toisia maanpakoon. Ja Syrakusan kammotut kivilouhokset tulivat täyteen valtiollisia vankeja.

Useammin kuin kerran Dionysioksen henki ja herruus kuitenkin riippui hiuskarvan varassa. Mutta käyttäen väkivaltaa ja viekkautta hän säilytti valtansa, jota lisäksi suojelivat hänen kansan kustannuksella rakennuttamansa erinomaisen vahvat varustukset. Ollaksemme oikeudenmukaisia täytyy kuitenkin tunnustaa, että suurin osa näistä linnoituksista oli samalla kaupungin omien asukkaitten arvokkaana suojana. Voidakseen olla aivan varma asemastaan Dionysios käytti hyväkseen sopivaa hetkeä, kun oli elonkorjuuaika ja kaupungin porvarit olivat työssä pelloillaan. Hän toimitutti silloin kotitarkastuksen heidän taloissaan ottaen takavarikkoon kaikki aseet, mitä löydettiin.

* * * * *

Vasta suoritettuaan nämä erilaiset turvallisuustoimenpiteet hän kävi käsiksi varsinaiseen tehtäväänsä: sotaan karthagolaisia vastaan. Ja kun sopiva sodan alkamishetki on tullut, on ihmeellistä nähdä, miten hänen käytöksensä sekä syrakusalaisia että Sisilian muita kreikkalaisia kohtaan muuttuu. Viekkaus- ja väkivaltapolitiikan sijaan astuu lempeys ja sovinnollisuus. Nyt olikin saatava kaikki koolle yksimieliseen taisteluun kiihkeästi vihattua kilpailijaa vastaan. Varustustyöt, jotka pantiin alulle, suoritettiinkin aivan intohimoisella kiihkolla, Dionysios oli itse päättänyt, että kaikki teknilliset apuneuvot, joita suinkin voitiin keksiä, otettaisiin nyt käytäntöön. Milloinkaan ennen ei oltu nähty niin erinomaisen hyvin asestettua sotavoimaa. Hän kutsui luokseen koko Sisilian ja Italian kaikki parhaat insinöörit, mekaanikot, laivanrakentajat sekä kaikki asesepät ja muut käsityöläiset, jotka hän sai käsiinsä; ja ne, jotka eivät tulleet vapaaehtoisesti, hän häikäilemättä tuotti Syrakusaan väkisin. Kaupunki oli yhtenä ainoana suurena asetehtaana. Itse hän väsymättömästi seurasi työn edistymistä. Hänen hellittämätöntä tarmoaan kuvaavat seuraavat hänen lausumansa sanat: »Kunpa en ikinä joutuisi viettämään toimetonta hetkeä!» Hän innosti palkinnoilla niitä, jotka olivat tehneet arvokkaita keksintöjä ja suorittaneet työnsä mallikelpoisesti. Nyt rakennettiin karthagolaisten mallin mukaan niin valtavia muurinsärkijöitä, että niiden vertaisia ei oltu ennen nähty; valmistettiin heittokoneita nuolien, kivien ja lyijykuulien lennättämiseksi, ja varastot täyttyivät monenlaisilla oivallisilla aseilla. Yhtä innokasta työtä tehtiin laivaston vahvistamiseksi ja uudistamiseksi. Täten luotiin merivoima, johon kuului yhtä monta laivaa kuin Ateenan laivastoon sen loistoaikoina, ja siinä oli paljoa suurempia aluksia, kuin mitä kreikkalaiset milloinkaan ennen olivat uskaltaneet ryhtyä rakentamaan.[37]

Kun kaikki oli valmista, niin Dionysios julisti sodan. Sisilian sorretut kreikkalaiset riemuitsivat, kun heille nyt vihdoinkin koitti vapautuksen päivä. Johtaen suurinta sotajoukkoa, minkä kreikkalainen maailma milloinkaan oli varustanut, Dionysios alkoi marssia länttä kohti vapauttaen kaupungin toisensa jälkeen. Kaikki karthagolaisten joukkojen petomaiset ilkityöt kostettiin hirmuisella tavalla. Kreikkalaiset kilpailivat nyt julmuudessa näiden hurjien laumojen kanssa.

Vapauttajat tunkeutuivat aina Sisilian länsirannikolle, mutta sitten tapahtui käänne, ja Dionysiosta itseään piti jonkin aikaa saarrettuna Syrakusassa Karthagon armeija ja laivasto, joka oli voittanut hänen merivoimansa. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta sotaonni kääntyi taas, ja mihin aseet eivät kyenneet, sen teki hirveä rutto, joka alkoi raivota piirittäjien keskuudessa. Se tuntuu olleen vielä ankarampi kuin kuuluisa Ateenan rutto. Karthagolaisia kuoli kuin kärpäsiä. Vainajia ei ehditty haudata, ja ruumiit, joita lopulta laskettiin olevan monia tuhansia, saastuttivat ilman löyhkällään. Vihollisen onnettomuuden mitta täyttyi kukkuroilleen, kun syrakusalaiset saivat sytytetyksi karthagolaisten laivaston palamaan. Koko satama oli yhtenä ainoana tulimerenä, ja liekit loimusivat taivasta kohti. Miehistön täytyi hypätä mereen välttyäkseen palamasta elävältä. Karthagon uljas merivoima tuhoutui muutamien tuntien kuluessa melkein kokonaan.

Heidän päällikkönsä teki silloin kaikessa hiljaisuudessa Dionysioksen kanssa sopimuksen, että hän itse karthagolaisineen saisi 300 talentin maksua vastaan häipyä kotiin yön pimeydessä. Muun väkensä hän sitävastoin luovutti viholliselle. Näin hän tällä häpeällisellä sopimuksella pelasti henkensä, mutta vain lyhyeksi ajaksi. Palatessaan Karthagoon hänen maanmiehensä vastaanottivat hänet sellaisella suuttumuksella ja inholla, että hän epätoivoissaan sulkeutui taloonsa ja näännyttäytyi nälkään.

Sotaa jatkettiin yhä onnen vaihdellessa molemmin puolin Tuloksena oli, että Dionysios sai aikaan rauhan, jonka mukaan karthagolaisten alue supistui länsi-Sisiliaan ja Dionysioksen kiistämättömäksi omaisuudeksi jäi viisi seitsemättäosaa Sisiliasta.

Sisilian olot Syrakusan tappion jälkeen 163

Dionysios levitti valtaansa myöskin etelä-Italiaan ja loi aikansa suurimman kreikkalaisen merivoiman, jolle hän valmisti tukikohtia perustamalla sotilassiirtokuntia kauas Adrianmeren rantamille. Hänen maineensa oli suuri kaikissa Välimerenmaissa. Pidettiinpä häntä arvossa niinkin etäisillä seuduilla, että gallialaiset, roomalaisten ja etruskien viholliset, tarjoutuivat hänen liittolaisikseen ja lähettivät hänelle apujoukkoja. Myöskin Kreikan emämaan asioihin hän tehokkaasti sekaantui Spartan liittolaisena.[38]

Mutta sitä kiihkeämmin kaikki Kreikan kansanvaltaiset yhteiskunnat häntä vihasivat. Häntä pidettiin Persian kuninkaan veroisena Hellaan tuhoajana ja väitettiin hänen tehneen liiton Artakserkseen kanssa Kreikan kukistamiseksi. Nämä tunteet purkautuivat olympialaisissa kisoissa tavalla, joka riisti tyrannilta mielenrauhan.

Dionysios ei näet tyytynyt sotapäällikön laakereihin ja yksinvaltiaan arvoasemaan. Hän tahtoi myöskin käydä runoilijasta ja sellaisena kilpailla ihailusta, jota mikään mahtikäsky ei voi herättää. Hemmoiteltu tyranni-runoilija oli kuitenkin sangen arkatuntoinen. Kerran hän luki runoilija Philóksenokselle eräissä juomingeissa muutamia runojaan ja kysyi tyytyväisenä hänen mielipidettään. Philoksenos oli niin varomaton, että arvosteli niitä. Runoilija Dionysios loukkaantui niin pahasti, että antoi tyranni Dionysioksen panettaa runoilijaveljensä kivilouhoksiin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin katui ja vapautti runoilijan. Mutta eräissä myöhemmissä juomingeissa Philoksenos raukka pantiin samalle koetukselle. Dionysios kysyi häneltä: »Entä mitä arvelet näistä runoista?» Philoksenos ei vastannut hänelle suoraan, vaan kääntyi henkivartijan puoleen sanoen: »Vie minut takaisin kivilouhoksiin!»

Silloin Dionysios hymyili.[39]

Olympialaisissa kisoissa vuonna 388 Dionysioksen murhenäytelmille oli vuoroin vihelletty, vuoroin naurettu, ja kansan suussa kierteli hauska juttu sitä esittäneistä näyttelijöistä: kärsittyään kotimatkalla haaksirikon he arvelivat vastoinkäymistensä aiheutuvan yksinomaan jumalien harmista heille uskottujen viheliäisten osien vuoksi.

Kun Dionysioksen murhenäytelmistä ei ole säilynyt ainoatakaan, emme voi saada luotettavaa käsitystä niiden laadusta; mutta ala-arvoisia ne tuskin lienevät olleet, koskapa ne Ateenan runoilijakilpailuissa saivat parhaita palkintoja. Kreikkalaisten menettely olympialaisissa kisoissa lienee johtunut valtiollisista syistä.

Olkoonpa miten tahansa, ainakin Dionysios aikoi saada suuren voiton vuoden 384 kisoissa, jotka olivat ensimmäiset »kuninkaanrauhan» jälkeen ja joihin sentähden odotettiin erikoisen runsaasti osanottajia koko helleenisestä maailmasta. Dionysios itse oli valtansa ja kunniansa kukkuloilla ja koetti kaikin tavoin liehitellä heimolaisiaan. Hänen lähettiläänsä, jotka saapuivat toimittamaan uhria, olivat pukeutuneet mitä komeimpiin vaatteisiin, joissa kimalteli ylenmäärin kulta- ja hopeakoristeita. Heitä seurasivat valitut esilukijat ja kuorolaulajat, joiden oli määrä esittää hänen runotuotteitaan kaikille, jotka halusivat kuulla. Hän lähetti myöskin useita loistavia nelivaljakkoja Olympiaan. Dionysios oli tehnyt kaikkensa, jotta tämä esiintyminen koko helleeniselle maailmalle osoittaisi hänet onnellisimmaksi ja mahtavimmaksi kaikista ihmisistä. Ja hän odotti, että hänen uljasta lähetystöään tervehdittäisiin riemuhuudoilla, joita kreikkalaiset yleensä tuhlasivat jokaiselle, joka tarjosi kaikelle kansalle komeata katseltavaa.

Mitä hän sitten sai aikaan kaikella tällä loistolla ja prameudella? Sen, että hän entistä enemmän ärsytti kansan mielialaa, niin että järjestyksenvalvojien täytyi puuttua asiaan suojellakseen hänen lähettiläitään väkivallalta. Ja kun hänen nelivaljakkonsa ottivat osaa kilpa-ajoihin, tapahtui niille kaikille onnettomuuksia, ne ajoivat kumoon tai niiden vaunut särkyivät, ja kansanjoukot pilkkasivat niitä. Mutta pahin nöyryytys tapahtui, kun hänen runoelmiaan piti luettaman. Se oli suoranainen häväistys.

Jännittyneenä, suurin odotuksin Dionysios vastaanotti lähettiläänsä näiden palatessa juhlasta. Mutta loistavien riemuvoittojen asemesta hänen täytyi kuulla sanoma syvimmästä nöyryytyksestä, mikä milloinkaan oli kohdannut helleeniä koko Kreikan pyhimmässä ja julkisimmassa juhlassa. Ikinä ennen ei olympialaisissa kisoissa oltu nähty sellaisia vastenmielisyyden purkauksia. Niiltä eivät kaikki hänen palkkajoukkonsa, laivansa ja linnoituksensa voineet häntä suojella.

Dionysioksen kunnianhimoiseen mieleen tämä häväistys koski sanomattomasti. Hän hautoi sitä mielessään, kunnes oli vähällä menettää järkensä. Hän kuvitteli, että kaikkien sydämissä piili häntä kohtaan sellainen viha, jota kreikkalaiset olivat osoittaneet Olympiassa. Parhaita ystäviään ja lähimpiä sukulaisiaankin hän alkoi epäillä, kohdisti heihin mitä järjettömimpiä syytöksiä ja antoi raivoissaan vangita ja mestata useita heistä. Vieläpä hänen veljensä ja hänen oman poikansakin täytyi alistua henkivartijan tarkastettaviksi, ennenkuin he saivat astua hänen eteensä.[40] Mitä kauemmin hän eli, sitä syvemmälle juurtui hänen sieluunsa epäluuloisuus ja ihmisten halveksiminen. Miehissä, jotka tungeksivat hänen ympärillään, hän näki pelkkiä paatuneita oman etunsa tavoittelijoita, jotka imartelivat ja kumarsivat häntä vain siksi, että hänellä oli valta, mutta saattoivat ensimmäisen tilaisuuden tullen pettää hänet, vieläpä työntää tikarin hänen rintaansa. Hän luuli voivansa pitää heitä kurissa vain viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta hän itse oli kuitenkin kaikista onnettomin. Hänellä ei ollut koskaan iloista eikä edes rauhallista päivää. Kertomus Damokleenmiekasta on kuvaava hänen kohtalolleen. Hän oli kokenut liian paljon, hänen omallatunnollaan oli niin monta kauhunäkyä, että hän ei milloinkaan voinut tuntea olevansa onnellinen.[41]

Anteliaisuudellaan henkivartijoitaan ja palkkajoukkojansa kohtaan hän kuitenkin säilytti valtansa aina kuolemaansa asti v. 367.

Hänen sijaansa astui silloin muitta mutkitta hänen poikansa Dionysios II, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä perinnöllinen valtaistuin. Isä olikin kuolinhetkellään kehaissut jättävänsä pojalleen valtakunnan, joka oli »lujitettu rautaisin sitein.» Sanoillaan vahvoista siteistä, joilla hän oli maanmiehensä sitonut, hän tarkoitti palkkajoukkojaan, voittamattomia linnoituksiaan ja valtavia asevarastojaan. Ne olivat tosiaankin »rautasiteitä» — niin kauan kuin Dionysioksen tapainen voimamies johti asioita. Mutta hänen poikansa ja seuraajansa ei suinkaan ollut tehtävänsä tasalla. Hän oli tosin lahjakas, mutta heikko ja horjuvainen sekä Bakkhoksen ja Venuksen intohimoinen palvelija. Hänen isänsä kunnianhimo ja mustasukkainen oman valtansa valvonta oli mennyt niin pitkälle, että hän ei milloinkaan ollut antanut pojan ottaa osaa mihinkään hallitustoimiin. Aivan tottumattomana niin sotaisiin kuin rauhallisiinkin valtiotoimiin tämä 25-vuotias nuorukainen aivan äkkiä sai vallan käsiinsä. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet karkoitettiin Syrakusasta.

* * * * *

Karthagolaiset käyttivät hyväkseen hämminkiä, joka tämän tapauksen jälkeisinä aikoina vallitsi kaupungissa, luoden laumansa uudelleen Sisiliaan. Hädissään syrakusalaiset silloin kääntyivät emäkaupunkinsa Korinthoksen puoleen pyytäen apua. Korinthoslaiset säälivät maanmiehiään ja päättivät yksimielisesti auttaa heitä.

Apujoukkojen johtajaksi he valitsivat miehen nimellä Timoléōn, joka oli saavuttanut mainetta ja kunniaa ei ainoastaan urhoollisuudellaan, vaan myös jalomielisyydellään ja rehellisyydellään. Timoleon oli lisäksi vaatimaton luonne, joka tavoitteli isänmaan parasta enemmän kuin omaa etuaan ja kunniaansa, sanalla sanoen: Epaminondaan tapainen mies. Hän olikin ottanut jalon thebalaisen esikuvakseen. Hänen persoonallisuuttaan muutoin valaisee parhaiten hänen suhteensa omaan veljeensä. Timoleon oli kerran eräässä taistelussa pelastanut hänet varmasta kuolemasta asettumalla itse alttiiksi vihollisen keihäille ja nuolille. Mutta veli oli sitten käyttänyt väärin vaikutusvaltaansa kohoten Korinthoksen tyranniksi ja kohdellut vastustajiaan mielivaltaisesti julistaen laittomia tuomioita ja mestausmääräyksiä. Timoleon puolestaan ei vihannut mitään niin syvästi kuin tyranniutta ja sortovaltaa. Veljen ilkityöt tuottivat hänelle senvuoksi ankaria sieluntuskia. Ensin hän nuhteli tätä ja pyytämällä pyysi häntä luopumaan kunnianhimoisista suunnitelmistaan. Mutta kun tyranni kopeasti torjui kaikki sensuuntaiset puheet, Timoleonin oli valittava joko rakkaus veljeään tai isänmaata kohtaan. Raskaimmin häntä kenties painoi se ajatus, että ellei hän itse kerran olisi pelastanut veljensä henkeä, tämä ei milloinkaan olisi käynyt vaaralliseksi muiden elämälle ja vapaudelle.

Eräänä päivänä Timoleon keräsi ympärilleen muutamia ystäviä, lähti heidän kanssaan tyrannin luo Akropoliille ja rukoilemalla rukoili häntä luopumaan vallastaan. Mutta hirmuhallitsija torjui ivallisin sanoin kaikki hänen pyyntönsä. Silloin miehet tempasivat miekkansa ja pistivät hänet kuoliaaksi. Timoleon ei kuitenkaan omin käsin ottanut osaa tähän kaameaan verityöhön eikä voinut katsella hirveätä näkyä, vaan seisoi jonkin matkan päässä syrjässä ja peitti itkien kasvonsa käsillään.

Korinthoksen porvarit huokasivat helpotuksesta vapautuessaan verisestä tyrannista ja ihailivat Timoleonia, jonka povessa isänmaanrakkaus oli voittanut luonnollisen sukulaistunteen. Mutta hänen vanha äitinsä kirosi veljenmurhaajan eikä sallinut tämän enää näyttäytyä silmiensä edessä. Monien muittenkin mielestä oli liian järkyttävää, että veli oli tehnyt sellaisen teon veljelleen. Mutta ne, jotka näin ajattelivat, eivät muistaneet, että jos tätä ei olisi tapahtunut, ei tyrannista olisi ikinä voitu vapautua. Sillä ainoastaan lähimmät omaiset pääsivät niin lähelle häntä, että he olisivat voineet raivata hänet pois tieltä.

Onneton, tuskien raatelema murhaaja joutui epätoivon valtaan muistaessaan kaikkia kaameita kokemuksiaan ja oli vähällä riistää itseltään hengen. Ainoastaan ystävien sekaantuminen asiaan esti häntä näännyttäytymästä nälkään. Mutta hän pakeni ihmisten parista ja piileskeli useita vuosia maaseudun yksinäisyydessä.

* * * * *

Timoleonin elämän järkyttävästä murhenäytelmästä oli kulunut kaksikymmentä vuotta, kun hänet valittiin Syrakusaan lähetettävien apujoukkojen johtajaksi. Hän käytti parhaansa mukaan vähäisiä varoja, jotka korinthoslaiset voivat uskoa hänen haltuunsa. Mutta inhimillisesti katsoen hänen pienellä joukollaan tuntui olevan hyvin vähäiset mahdollisuudet tehdä mitään karthagolaisten sotalaumojen torjumiseksi. Vieläpä heräsi kysymys, voisivatko he edes astua maihin saarelle, jota vihollinen vastarakennetulla laivastollaan piti silmällä. Mutta jumalat antoivat Timoleonille suotuisia enteitä. Ei siinä kyllin, että hän sai Delphoista rohkaisevan vastauksen, vaan tapahtui myöskin, että juuri hänen ollessaan temppelissä erään jumalankuvan voitonseppele putosi hänen päähänsä.

Timoleonin onnistuikin ensi töikseen vetää vihollista nenästä, niin että hän saattoi häiritsemättä laskea joukkonsa maihin Sisilian itärannikolle, Syrakusan pohjoispuolelle. Käyttäen viisaasti itsessään mitättömiä sotavoimiaan ja sekaantuen asioihin oikealla hetkellä hän pääsi vihollisista voiton puolelle, ja onnistui hänen vihdoin viekkaudella päästä Syrakusaan, vaikka karthagolaiset pitivät sitä saarrettuna. Jumalat osoittivat jatkuvasti Timoleonille suosiotaan valmistamalla hänelle erinomaisen edullisia tilanteita ja sokaisemalla vihollisen silmät.

Mutta kun vapautustyö oli täytetty, vapauttaja joutui kovimmalle koetukselle. Voisiko hän tyhjentää kukkuraisen onnenmaljan juopumatta? Tuskin milloinkaan oli Syrakusassa ihailtu ainoatakaan miestä niin suuresti kuin häntä, ja nyt hänellä oli hallussaan kaupungin kaikki runsaat varat. Mikä esti häntä kohoamasta tyranniksi ja kieltämästä entistä itseään. Oli monta, jotka innokkaasti kehoittivat häntä tekemään niin, ja jotka pitivät häntä pölkkypäänä, jos hän ei siihen ryhtynyt. He vakuuttivat, että syrakusalaiset eivät olleet kypsiä saamaan vapaata hallitusmuotoa ja että he yleensäkin sietivät vapautta vain aivan, aivan pienissä erissä.

Mitä Timoleon silloin teki? Hän kutsui julistuksilla kaikki syrakusalaiset, jotka halusivat olla mukana, saapumaan yhdessä hänen kanssaan hajoittamaan sortovallan varustusta, lujaa linnaa, jonka Dionysios oli itselleen rakennuttanut. Se oli vertauskuvallinen teko, ja kansa, jonka vapautta oli poljettu enemmän kuin puoli vuosisataa, tervehti sitä lämpimällä kiitollisuudella. Kun hirmuvallan tunnusmerkki oli hajoitettu, pystytettiin sen sijaan samalle paikalle rakennus oikeudenkäyttöä varten. Timoleonin vaikutusvalta perustui yksinomaan kansalaisten kunnioitukseen ja ihailuun, eikä se siitä vähentynyt, päinvastoin.

Lopuksi Timoleon kruunasi vapautustyönsä tuottamalla karthagolaisille musertavan tappion vuonna 341, juuri kun heidän piti kulkea erään joen yli nykyisen Palermon eteläpuolella. Nytkin jumalat olivat hänelle erikoisen suopeita. Jo taistelun alussa puhkesi rajuilma. Se kasvoi hirmumyrskyksi ja toi mukanaan sadetta ja rakeita, jotka korvia huumaavien ukkosenjyrähdysten kaikuessa ruoskivat karthagolaisten kasvoja, niin, että he eivät voineet nähdä omaa kättänsäkään, kun kreikkalaisilla sitävastoin oli myötätuuli. Rakeet räiskyivät karthagolaisten kilpiä vasten, niin että upseerien komentohuudot kokonaan hukkuivat pauhinaan. Maa kävi liejuiseksi. Sotilaat kaatuilivat ja jäivät avuttomina makaamaan raskaissa varustuksissaan. Eri joukko-osastot tungeskelivat toisiaan vastaan hirveän sekasorron vallitessa, ja sillä aikaa joki alkoi tulvia, niin että se tempasi joukon sotilaita mukaansa. Vihdoin ei yksikään karthagolainen enää ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta kreikkalaiset ajoivat heitä takaa joka suunnalle, panivat toimeen kauhean verilöylyn ja saivat uskomattoman määrän vankeja sekä ennenkuulumattoman runsaan saaliin. Tämä oli Karthagolle peloittavan ankara isku, ja tappion sanoma sai kaupungissa aikaan maansurun.

Sisilian kreikkalaiset tunsivat nyt olonsa niin turvalliseksi, että he uskalsivat rakentaa uudelleen Akragaan ja muitakin hävitettyjä kaupunkeja, ja väestöä lisäsivät emämaasta saapuvat siirtolaiset. Saaren kreikkalaiset kaupungit yhtyivät liittoon Syrakusan johdolla. Mutta täällä kuten Thebassakin tuli näkyviin, että kaikki oli yhden ainoan miehen työn tulosta. Kun Timoleon liian aikaisin temmattiin pois — se tapahtui vuonna 336 — puhkesivat kreikkalaisten yhteiskuntien välillä uudelleen vanhat onnettomat riidat, ja osa heistä turvautui karthagolaisten apuun.

Sisilian historiassa näemme saman masentavan ilmiön kuin emämaassakin. Sama auttamaton eripuraisuus tarjosi täälläkin helleenien verivihollisille tilaisuuden sekaantua asioihin. Vain erikoisen voimakkaat persoonallisuudet ovat sellaisen kansan keskuudessa kyenneet jonkin aikaa pitämään kurissa sekä sisäisiä hajaannuspyrkimyksiä että ulkonaisia vihollisia.

Kirjallisuutta:

Edward A. Freeman, History of Sicily: 4 nid.

Adolph Holm, Geschichte Siciliens im Alterthum: 3 nid.

Victor Ehrenberg, Karthago (Beiheft 14 zum Alten Orien!).