KUN KIVET PUHUVAT.

Eri kansallisuutta olevien arkeologien Vähän-Aasian vanhoissa sivistyskaupungeissa toimittamien kaivausten ansiosta on tehty lukuisia löytöjä hellenistiseltä aikakaudelta ja myös vanhemmilta ajoilta[70]. On kaivettu päivänvaloon temppeleitä, kuninkaanpalatseja, raatihuoneita, teattereita ja kauppahalleja, komeita sarkofageja ja kuvapatsaitten palasia sekä löydetty joukko piirtokirjoituksia. Runsastuottoisia olivat kuuluisan maailmankaupungin ja suurten ajattelijain kotipaikan Miletoksen, »joonialaisten jaloimman korun» rauniot. Siellä on muun muassa kaiveltu esiin suurin tunnettu kreikkalainen kauppatori, yli 200 metriä pitkä ja melkein yhtä leveä. Ja yllättävän rikkaita veistokuva- ja rakennustaiteellisia löytöjä on siellä tehty — olkoon, että se, mikä on säilynyt, tuli käsiimme palasiksi pirstottuna. Siitä, että näitä taiteen luomuksia ylipäätään on jäljellä, saamme kiittää suurta muurien rakennusta, johon suurella kiireellä oli ryhdyttävä kuudennella vuosisadalla j.Kr., kun hyökkäävät barbaarijoukot uhkasivat kaupunkia. Muuria levennettiin niin paljon, että useita muistomerkkejä jäi sen sisään ja säilyi siten. Muuten ne aikoja sitten olisivat saaneet kulkea kunnioitusta tuntemattomien heimojen kalkkiuuneihin tai ne olisi hakattu rikki katu- tai rakennuskiviksi. Kiireessä käytettiin rakennusaineena myös toisista rakennuksista suuria muistokirjoituksilla varustettuja möhkäleitä, kokonaisia pylväitä, kuvapatsaita ja muuta, mitä yht'äkkiä voitiin saada käsiin, ja välipaikat täytettiin marmoripatsaitten päillä, jaloilla ja käsillä. Senvuoksi tulikin tästä kaupunginmuurista myöhempäin aikain arkeologeille alituisten uusien yllätysten lähde.

Miletoksen ylpeys oli teatteri, jossa oli istumapaikkoja 25 000 katsojalle. Ihmeellisen komea näköala sieltä oli yli satalaivaisen sataman ja sen edustalla avautuvan meren. Aina kaukaiseen Samokseen katse liiti.[72]

Miletoksen eteläiseltä kaupunginportilta vie marmorileijonan vartioima pyhä tie laajalti kuuluun Apollonin temppeliin, missä oli oraakkeli, joka ajoittain kilpaili Delphoin oraakkelin kanssa maineesta. Kuinka monia miljoonia hurskaita pyhiinvaeltajia onkaan aikojen kuluessa kulkenut juhlallisissa kulkueissa tätä puolitoista peninkulmaa pitkää tietä, joka tarjoaa niin runsaasti ihmeen ihania näköaloja! Etunenässä kulkivat Apolloninveljet eli Apollonin laulajat ja tanssijat, veljeskunta, jonka olemassaoloa voi seurata ainakin seitsemän vuosisadan ajan. Ja kun lopultakin pyhäkön ylpeät marmoripylväät tulivat näkyviin, silloin pyhiinvaeltajat hartaina suuntasivat kulkunsa temppelikukkulalle, tietä reunusta vain valtaistuimilla istuvain marmoripatsaitten pitkien rivien herättämässä pyhän vakavassa tunnelmassa.[73] Kuvapatsaat olivat hurskaitten temppelissäkävijöitten lahjoja seitsemänneltä esikristilliseltä vuosisadalta.

Itse temppeli on ihana, mittasuhteiltaan valtava rakennus, 109 metriä pitkä ja 50 metriä leveä. Rauniot todistavat vielä sen ihmeteltävän rikasta ja vaihtelevaa koristeellista somistelua, joka teki jokaisesta pylväästä itsenäisen taideteoksen. Mikä työ, mitkä rahamäärät, mitä intoa miletoslaisten olikaan täytynyt uhrata tähän rakkaaseen pyhäkköön, jonka persialaiset tuhosivat raunioiksi hävittäessään Miletoksen v. 494 e.Kr.[74]

Tämän katastrofin jälkeen itse kaupunki tosin rakennettiin pian uudelleen, mutta entistä loistoaan se ei koskaan saavuttanut. Suureen temppelin rakennukseen ryhdyttiin uudelleen vasta v. 333, kun Aleksanteri Suuri lahjoitti kaupungille takaisin sen vapauden, mutta se piti monta kertaa keskeyttää varojen puutteessa.[75] Kerran se oli lamassa melkein kokonaisen vuosisadan, ja ensimmäisen vuosisadan keskivaiheilla j.Kr. työ lakkasi ainiaaksi. Maanjäristysten ja nuoremman sukupolven kunnioituksen puutteen johdosta suuri pyhäkkö vajosi soraksi ja pirstaleiksi.

Mutta juuri sentähden, että tämä temppelirakennus oli suunniteltu niin suurisuuntaiseksi, ettei sitä koskaan ehditty päättää, sen rauniot suovat meille tilaisuuden seurata rakennustaiteen kehitystä vuosisatain kestäessä, ja temppelin esiinkaivaminen on senvuoksi arkeologian kiitollisimpia tehtäviä, varsinkin kun tämä temppeli lähinnä Ateenan akropoliin pyhäkköjen jälkeen on parhaiten säilynyt kaikista joonialaisista temppeleistä. Juuri niin paljon on jäljellä, että on tilaisuus arvostaa miletoslaisten arkkitehtien omaperäisyyttä, heidän kykyänsä antaa kivelle eloa ja välttää sitä yksitoikkoisuutta ja kylmyyttä, mikä on noin valtavamittaisten rakennusten suuri vaara.

* * * * *

Prienessä, Miletoksesta pohjoiseen, on kaivettu esiin niin suuri rauniokaupunki, että sille on annettu »Vähän-Aasian Pompejin» nimi. Korkealle yli kaupungin kohoaa akropoliin »uhmaava marmoriotsa», »kotkien kiertelemä kalliopesä», omiaan paremmin kuin mikään muu väestön viimeiseksi pakopaikaksi.

Tämä kaupunki perustettiin samana vuonna kuin Aleksanteri Suuri lähti taisteluun persialaisia vastaan. Se on mallikuva säännöllisestä, kuin viivoittimella suunnitellusta hellenistisestä kaupungista. Sen sydän ja keskipiste on, kuten aina, tori, jonka ympärillä on ryhmässä temppeleitä ja julkisia rakennuksia, kauppapuoteja ja työpajoja. Monin paikoin oli Prienessä kaivoja, joiden vesi kumpuaa 800 metriä korkealla kalliolla olevasta lähteestä.

Prienen suurin rakennus on luonnollisesti sen stadion. Parhaiten säilynyt kaupungin rakennustaiteellisista luomuksista on kaunis teatteri, joka kauneudessa veti vertoja sen Athenen temppelille, joka on joonialaisen rakennustaiteen jaloimpia muistomerkkejä. Hämmästyy ajatellessa, miten pieni, 5.000-asukkainen maaseutukaupunki voi saada suoritetuksi noin kalliin rakennustyön. Mutta siitä saa täällä, kuten Miletoksessa, kiittää Aleksanterin anteliaisuutta. Hänen nimensä loistikin kerran suurin kirjaimin temppelin eteishallissa. Sinne oli myös kaiverrettuna hänen antamansa käskykirje, joka antoi kaupungin asukkaille täyden itsehallinnon ja vapautti heidät verovelvollisuudesta suurkuninkaalle.

Erikoisen huomattavaa eivät Prienen rauniokaupungissa kuitenkaan ole julkiset rakennukset, vaan se tosiasia, että yksityistalot ovat niin ihmeen hyvin säilyneet. Aina viime vuosisadan lopulle saakka tiedettiin hyvin vähän siitä, millaista muinaisajan kreikkalaisilla oli kotonaan. Siitä oli vain joitakin viittailuja kirjallisuudessa. Nyt on Prienessä, Delos-saarella ja parissa muussa paikassa suoritettujen kaivausten ansiosta aivan toisin. Näissä rauniokaupungeissa on saatu astua sisään antiikkiseen asuintaloon, jollaisen elämyksen voi ennen vain Pompeji tarjota. Tämä se Prienen raunioille on antanut »Vähän-Aasian Pompejin» nimen.

Antiikin asuintalo oli mahdollisimman paljon ulkomaailmasta eristetty. Siinä ei ollut ikkunoita pääkadulle päin. Valo ei kreikkalaisissa asumuksissa tullut ulkoa, vaan rakennuksen keskellä olevasta valopaikasta. Koko perheen elämä keskittyi sinne, erilleen kadun melusta ja levottomuudesta, avoimen taivaan alle, valoon ja aurinkoon. Tämän valopihan ympärillä olivat eri huoneet. Talon sisäänkäytävä sijoitettiin mikäli mahdollista hiljaiselle ja rauhalliselle sivukadulle päin. Kun vedensaanti oli runsasta, niin melkeinpä joka perhe voi pitää oman kylpyhuoneensa.

Joukko piirtokirjoituksia suo meidän silmätä prieneläisten julkisiin ja yksityiselämään. Torihallien seiniin piirrettiin muun muassa sellaisia tekoja, joita etevät porvarit olivat kaupunkinsa hyväksi tehneet. Miellyttävä tapa oli, että vastavalittu pormestari kutsui kaikki kaupungin porvarit poikineen, orjat ja vapaaksi päässeet juhlaan ja tarjosi heille lasin makeaa viiniä särpimineen. Kun uusi pormestari valittiin joka vuosi, oli siis ainakin kerran vuodessa tuollainen hauska ja ilahduttava tapahtuma tiedossa. Mutta ei ollutkaan vastavalitun helppoa yllätyksellä voittaa edeltäjäänsä ja saada puolelleen kelpo prieneläisten sydämiä.

Ephesoksesta, syvämietteisen ajattelijan Herakleitoksen kotipaikasta, ovat arkeologit myös pitäneet huolta. Kaupunki oli kerran kuuluisa Artemiin temppelistään.

»Suuri on ephesoslaisten Diana!», kaupungin pakanat huusivat Paavalille ja kristityille. Kaikista maan ääristä tultiin Ephesokseen kantamaan hänelle uhrilahjoja ja pyytämään hänen mahtavaa apuaan; ja kuuluisaa Artemiin temppeliään Ephesos oikeastaan sai kiittää olemassaolostaan. Mainehikkaan pyhäkön sinne vetämä ihmisvirta aiheutti, että kaupungista tuli myös suuri markkina- ja kauppapaikka. Ja jumalattaren rikas temppeli oli mahtava luottolaitos, asemaltaan, maineeltaan ja arvoltaan Aasian keskuspankki.

V. 356, samana yönä, kerrotaan, jolloin Aleksanteri syntyi, erään ephesoslaisen sytyttämä murhapalo hävitti Artemiin temppelin.[76] Kidutuspenkillä tekemänsä tunnustuksen mukaan hän oli tehnyt tekonsa ainoastaan halusta saada nimensä säilymään jälkimaailmalle. Vähän-Aasian kreikkalaiset kostivat päättämällä olla koskaan mainitsematta murhapolttajan nimeä. Mutta historioitsija Theopompoksen varomattomuuden takia tiedämme, että miehen nimi — sanommeko sen? — oli Hēróstratos, ja tämän johdosta kutsutaan ilkityön kautta kuuluisaksi tulemista Herostratoksen maineeksi.

Aleksanteri Suuren arkkitehti ja rakennusmestari Deinokrátēs rakensi temppelin uudelleen vielä kalliimmaksi ja paljoa suuremmaksi kuin ennen. Siitä tuli Hellaan suurin ja loistavin temppeli ja sitä pidettiin yhtenä maailman seitsemästä ihmeestä. Pituus oli runsaasti 130 metriä ja leveys yli puolet siitä. Keisari Nero ryösti pyhäköltä sen aarteet. Sitten itse temppelin tuhosivat hyökkäävät barbaarikansat ja kristityt hurjapäät. Se rakennettiin tosin jälleen, mutta rikas kaupunki joutui rappiolle ryöstöjen, maanjäristysten ja erinomaisen sataman madaltumisen takia. Koitti aika, jolloin ei kukaan tiennyt, missä kuuluisa temppeli kerran oli sijainnut. Seitsenvuotisen etsiskelyn jälkeen eräs englantilainen arkeologi löysi sen rauniot v. 1863.[77]

Hiljakkoin esiin kaivetun Pergamonin rauniokaupungin nimi elää vielä tänäänkin mainion kirjoitusaineksen, pergamentin nimessä[78], joka kerran oli kaupungin parhaita vientitavaroita. Pergamon oli v. 281 perustetun valtakunnan pääkaupunki. Silloin näet sikäläinen käskynhaltija diadokien taistellessa pääsi itsenäiseksi. Pergamonin valtakunta laajeni ja sai suurempaa merkitystä, kun sen kuningas ja kansa menestyksellä täyttivät tehtävänsä hellenismin puolustajina kelttiläislaumoja vastaan, jotka 3. vuosisadan keskivaiheilla e.Kr. tulivat Vähään-Aasiaan. Kelttien eli gallien esiintyminen täällä päin maailmaa oli suuren kelttiläisen kansainvaelluksen tapahtumia.

Siihen aikaan kelttiläinen kielikanta käsitti suurimman osan keski-Eurooppaa, kun sitävastoin meidän päivinämme keltin kiellä puhutaan vain Walesissa, Irlannissa, länsi-Skottlannissa ja Bretagne'issa.

Kelteillä oli levottomuus ja vaeltamishalu veressä. He eivät viihtyneet paikoillaan eivätkä tahtoneet asettua asumaan minnekään vakinaisesti. Taistelunhaluisina ja huiman rohkeina heistä tuli toisten kansain alituinen pelon aihe. Kiivaillen hyökkäystensä ja hurjan sotakarjuntansa takia heitä pelättiin. Muutamilla heimoilla oli tapana osoittaa kuolemanhalveksumistaan heittämällä pois vaatteensa ja ryntäämällä alastomina vain pitkän, kapean kilven suojaamina. Hyviä sotilaita he olivat, mutta huonoja porvareita. Senvuoksi he ovatkin saattaneet kaikki naapurivaltiot vavahtelemaan, mutta eivät itse koskaan ole perustaneet järjestettyä valtiota tai luoneet omaa kulttuuria. He olivat vanhan-ajan mustalaisia. Alkujaan kelttien arvellaan asuneen nykyisessä Badenissa ja Würtenbergissä ja sieltä levinneen edelleen. Osa kelttiläisiä heimoja kulki yli nykyisen Englannin kanaalin ja asettui asumaan Brittein saarille. Myöhemmin suuria gallialaislaumoja kulki länteen ja asutti nykyisen Ranskan, jota sentähden roomalaiset nimittivät Galliaksi. Toisia kelttiläisheimoja tunkeutui yli Alppien pohjois-Italiaan, karkoitti mahtavat etruskit sieltä ja ulotti retkeilynsä Roomaan asti, missä heidät myöhemmin kohtaamme.

Suuri kansanliike ulottui kuitenkin myös kauaksi itään. Vuosisata gallien Roomaa vastaan tekemän hyökkäyksen jälkeen he ovat ehtineet Makedoniaan ja Kreikkaan. Delphoin luona kreikkalaisten kuitenkin onnistui lyödä heidät takaisin.[79] Tästä oli vuorostaan seurauksena, että osa kelttejä kulki Vähään-Aasiaan, missä he asettuivat asumaan Fryygiasta itään, maahan, jota heidän mukaansa kutsuttiin Galatiaksi.[80] On pääasiassa Pergamonin kuninkaan Attalos I:n ja hänen jälkeläistensä attalidien ansiota, että he täällä pysyivät aisoissa huolimalta siitä, että uusia kelttiläislaumoja alituiseen virtasi yli Hellespontoksen.

Myös sivistyksen piirissä nämä kuninkaat ovat tehneet nimensä kuuluisiksi. He loivat Pergamonista pienoiskokoisen Aleksandreian. He eivät pääkaupungistaan tehneet ainoastaan Vähän-Aasian tärkeintä kauppakaupunkia, vaan myös tieteitten ja taiteitten mitä parhaimman taimitarhan. Pergamonista käytettiin kunnianimeä »Aasian Ateena». Attalos I:n perustamasta kirjastosta tuli hellenistisen maailman suurin Ptolemaiosten kirjaston jälkeen. Egyptin kuninkaitten kateus Pergamonin kirjaston kasvamisen johdosta lienee antanut vauhtia pergamenttiteollisuudelle. Ptolemaiokset eivät näet sietäneet kilpailijaa kuuluisalle Aleksandreian kirjastollensa, ja heidän sanotaan tästä syystä lopettaneen papyruksen viennin Pergamoniin.

Pergamentti ei kuitenkaan ollut ainoa tuote, jota vietiin muihin maihin attalidien maasta. Tämä oli kuuluisa myös mosaiikeistaan, kultakirjovaatteistaan ja taideteoksistaan. Pergamonin taiteen tuotteista kuuluisin oli kaupungin valtavan suuri Zeus-jumalan alttari, »Saatanan valtaistuin», kuten sitä nimitetään Johanneksen ilmestyksessä. Sen pystytti toinen attalideista gallialaisista saatujen voittojen ylistykseksi ja kiitokseksi jumalien kuninkaan ja Athenen helleeneille antamasta avusta. Alttarirakennuksen ulkosyrjää reunustava suuri friisi esittää voimakkain kohokuvin jumalien taistelun gigantteja vastaan Zeuksen johtamina, joka salamoillaan lyö maahan näitä alkuajan hirviöitä toisen toisensa jälkeen. Giganteissa — muinaispohjoismaisen sadun jättiläisissä ja peikoissa — kreikkalainen jumalaistarusta ruumiillistutti kesyttämättömät, sivistystä tuhoavat luonnonvoimat: tuliperäiset purkaukset, myrskyt, rankkasateet, pimeyden ja kylmän.

Tästä ja toisista ihailtavista taideteoksista on huomattavia jäännöksiä saatettu päivänvaloon. Pergamonissa saamme siitä, että täällä siksi paljon on voinut säilyä häviöltä, kiittää samoja seikkoja kuin Miletoksessa, nimittäin bysanttilaisella ajalla kaupungin turvaksi suoritettua suurta muurirakennusta.

Toinen Pergamonin kaivausten tulos on, että olemme perusteellisesti saaneet tietää, kuinka hyvin järjestettyä kreikkalaista kaupunkia hoidettiin yleiseen järjestykseen ja terveydenhoitoon nähden. Kiviin on hakattuina poliisiasetuksia, jotka voisivat olla siunaukseksi usealle meidän-aikamme Etelän kaupungille. M.m. oli jokaisen talonomistajan velvollisuus pitää katuosuutensa hyvässä kunnossa ja huolehtia sen puhtaanapidosta. Joka rikoilla tai muulla sellaisella saattoi kadun likaiseksi, hänen täytyi omin kustannuksin toimittaa pois ne, muuten poliisi huolehti siitä, ja syyllinen sai sakkoa. Ei kukaan saanut juottaa elukoitaan eikä pestä vaatteitaan tai astioitaan yleisissä kaivoissa tai muulla tavoin liata niiden tai vesijohtojen vettä 50 drakman sakon ja kyseessä olevain elukkain, vaatteiden tai astiain menetyksen uhalla. Jos syyllinen oli orja, hän sai lisäksi 50—100 paria raippoja ja hänen piti istua kymmenen päivää jalkapuussa, mistä häntä ei päästetty vapaaksi, ennenkuin hän oli saanut vielä 50 paria raippoja muistin virkistämiseksi. Joka ilmoitti tuollaiset rikokset, sai puolet sakkomäärästä palkkioksi.

Eräs torikauppaa koskeva piirtokirjoitus tuo eloisin sanoin ilmi ostavan yleisön ajatukset kalakaupan vaikeuksista. »On», niin valitetaan, »kymmenentuhatta kertaa helpompaa saada vastaus armeijaa johtavalta kenraalilta kuin näiltä kirotuilla kalakauppiailta. Jos kysyy heiltä: »Kuinka paljon tuo kala maksaa?» tulee heille heti kiire milloin mitäkin asiaa toimittamaan, taikka he seisovat vain hajamielisinä. Onnellisimmassa tapauksessa saa vastaukseksi jotakin mutinaa hampaitten välistä. Ja jos joku heistä suvaitsisi sanoa esim. 'Kymmenen obolia', hän ei sano, mitä lajia oboleja. Mutta laskekaapa vain rahat, niin saatte kuulla, että hän tarkoittaa Aiginan oboleja.[81] Jos hänen sitävastoin tulee antaa rahaa takaisin, niin olkaa varmoja, että ne ovat Attikan oboleja. Hänen on tietysti voitettava kummassakin tapauksessa!»

* * * * *

Myös Mesopotamia on aivan vastikään saanut Pompejinsa, hellenistisen Doura-Europoksen[82] Eufratin keskijuoksun varrella.

Vielä ei ole keritty enempää kuin kaivaa esiin kaksi temppeliä ja yksi yksityisen talo. Muutoin koko kaupunki uinuu erämaan hiekan alla odottaen lapiota, joka sen kaivaisi esiin. Kuitenkin osoittaa se, mitä on löydetty, että jatkaminen hyvin maksaa vaivan. Ehkä huomiotaherättävin on vanhimman pergamenttilehden löytö, mitä yleensä tunnetaan. Käsikirjoitus on toisen vuosisadan alulta e.Kr. Se ei ole lajiaan ainoa täältä löydetty. On mielenkiintoista, että kreikan kieli on osoittautunut ehdottomasti vallitsevaksi kieleksi tässä itämaisessa kaupungissa.

Kummassakaan temppelissä rakennustapa ei sitävastoin ole kreikkalainen, vaan itämainen; ja toista niistä koristavat seinämaalaukset ovat myös itämaiset sekä kuvattujen henkilöitten ulkonäköön että heidän pukuihinsa nähden. Taideteoksina niitä tarkastaessa huomaa niissä myös itämaisen juhlallisen jäykkyyden leiman. Vain siellä täällä voi todeta merkkejä helleenisestä vaikutuksesta.[83] — Omituinen tässä melkein puhtaasti itämaisessa ympäristössä on sitävastoin toisessa temppelissä Aphroditen torso aaltoilevine rytmeineen. Siinä ilmenee aito kreikkalainen kauneudentunto. Tämä kuvapatsas on erään tunnetun kreikkalaisen. Pheidiaan tekemäksi otaksutun, taideteoksen jäljennös.

* * * * *

Hellenistinen sivistys ulotti vaikutuksensa kauaksi itään. Äskettäin on Meediasta löytynyt kreikkalaisia pergamenttikäsikirjoituksia, jotka osoittavat, että kreikkalainen oikeus vielä ensimmäisellä vuosisadalla e.Kr. oli voimassa noissa kaukaisissa seuduissa. Ja sisäisimmän Keski-Aasian löytöpaikat, jotka vielä eivät läheskään ole tyhjentyneet, ovat viime aikoina yllättävän selvästi osoittaneet, miten helleenisen kulttuurin valo on sinne lännestä lähettänyt säteitänsä. Kaikki tämä pohjautuu Aleksanterin työhön. »Suuri kuningas on», Wilamowitz sanoo, »niitä valituita kylvömiehiä, joiden kylvö itää silloinkin, kun se lankeaa orjantappurain joukkoon.»

Intiankin hellenistisissä kaupungeissa kreikkalainen sivistys on kerran ollut elinvoimaista. Vielä miespolvi seleukidien valtakunnan kukistumisen jälkeen — vuonna 64 e.Kr. — eristetyt kreikkalaiset pikkuruhtinaat pysyttelivät ihmeteltävän sitkeästi siellä täällä Intian maaperällä; ja kului lähes neljä vuosisataa Aleksanterin kuoleman jälkeen, ennenkuin kreikkalaisen vaikutuksen viimeinenkin jälki oli hävinnyt Intiasta.

Nimi, jolla kreikkalaisista puhutaan intialaisissa lähdekirjoissa, on yavana tai yona: joonialaiset, Raamatun javan.

Kreikkalainen vaikutus intialais-buddhalaiseen sivistykseen on erikoisen huomattavaa taiteessa. Eloisat kreikkalaiset jumalhahmot on otettu buddhalaisten jumalain, haltiain ja pyhimysten kuvien malleiksi. Samoin on laita rakennustaiteen, missä helposti huomaa erityisesti korinttilaisen pylvään.

Tämä kreikkalaisen vaikutuksen alainen taide on sitten Buddhan uskonnon jäljissä ja kiitos Intian ja Kiinan välisille kauppayhteyksille tunkeutunut Keski-Aasiaan ja sieltä aina Kiinaan saakka, missä se on perin pohjin uudistanut vanhan kiinalaisen taiteen.

Niin esiintyy täällä kuten kaikkialla helleenisen hengen elävöitävä ja hedelmöittävä vaikutus. Eikä se ole koskaan lakannut, minne se kerran on päässyt tunkeutumaan: Itä-Aasian taiteessa yhtä vähän kuin Euroopan tai Islamin. Meidän päiviemmekin kiinalainen ja japanilainen taide, niin kansalliseksi kuin se onkin muodostunut, palautuu kuitenkin perimmältään viidennen vuosisadan suuren kreikkalaisen taiteen luomista saatuihin herätteisiin.

* * * * *

Egyptissä eivät yksin kreikkalaisen taiteen ja taidekäsityön jätteet, vaan myöskin valtavat määrät kreikkalaisia kirjeitä ja papyrusasiakirjoja todistavat elävästi hellenismin levinneisyydestä.

Kirjallisuutta:

Erich Ziebarth, Kulturbilder aus griechischen Städten.

Felix Sartiaux, Villes mortes d'Asie mineure.

Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Mindre Asiens upptäckande (Ord och bild 1921).

Saturnino Ximenez, L'Asie Mineure en ruines.

Theodor Wiegand y.m., Milet. Ergebnisse der Ausgrabungen: 3. nide osaksi ilmestynyt.

Olivier Rayet et Albert Thomas, Milet et le golfe Latmique. Fouilles et explorations archéologiques.

Theodor Wiegand, Hans Schrader y.m., Priene. Ergebnisse der Ausgrabungen 1895—1898.

J.T. Wood, Discoveries at Ephesus.

David George Hogarth, Excavations at Ephesus.

Österreichisches archäologisches Institut, Forschungen in Ephesus: 3 nidettä ilmestynyt.

A. Conze, K. Humann y.m., Die Altertümer von Pergamon: 8 nidettä ilmestynyt.

Karl Hachtmann, Pergamon (Kirjallisuusluettelo).

Emanuel Pontrémoli et Maxime Collignon, Pergame. Restauration, et reconstruction des monuments de l'acropole.

Alexander Bugge. Kelterna och deras kultur.

Felix Stæhelin, Geschichte der kleinasiatischen Galater.

Franz Cumont, Fouilles de Doura-Europos 1922—1923.

Martin P:n Nilsson, Ett syriskt Pompeji (Svensk tidskrift 1927).

Jarl Charpentier, Politiska och kulturella förbindelser mellan Grekland och Indien efter Alexander den Store (Nordisk tidskrift 1919).