ROMULUS JA REMUS.

ROOMAN PERUSTAMINEN.

Kaksikymmentäkolme vuotta sen vuoden jälkeen, josta kreikkalaiset alkoivat ajanlaskunsa, siis 753 e.Kr., perustettiin tarujen mukaan Latiumiin pikku kaupunki, joka aikakirjoissa kantaa »ikuisen kaupungin» nimeä. Kukahan olisi silloin aavistanut, että tuo pikkukaupunki kasvaisi maailmanvallaksi ja löisi leimansa koko ihmiskuntaan! »Kaikki tiet johtavat Roomaan», ja Rooma on ihmiskunnan olemassaolon ajasta pitkät jaksot ollut maailman keskipiste: ensiksi poliittinen, sitten uskonnollinen, lopuksi taiteellinen ja kirjallinen keskusta.

Muutamat köyhät paimenet ja talonpojat asuttivat ensiksi Tiberin rannan kaupungin, ja sivistyksen Rooman väestö sai vasta vähitellen etelä-italian etruskeilta ja kreikkalaisilta. Roomalaiset eivät olleet lainkaan yhtä alttiita uusille vaikutteille kuin joonialaiset, vaan muistuttivat sekä tässä että muissakin suhteissa pikemmin lakedaimonilaisia. Jos he ylimalkaan olisivat välittäneet siitä, mitä toisilla kansoilla mahdollisesti olisi ollut tarjottavaa, niin olisi sen pitänyt olla sellaista, joka kiinnitti heidän käytännöllistä järkeään, heidän kuivia hyötynäkökohtaan. Helleenien kauneushaaveilulle ei heissä ollut kaikupohjaa. Mutta roomalaisilla oli sen sijaan ne ominaisuudet, jotka tekevät kansan valtiaskansaksi.

Roomalaiselle merkitsi eetillinen verrattomasti paljon enemmän kuin esteettinen. Suurimmillaan ollessaan roomalainen ennen kaikkea oli velvollisuusihminen. Velvollisuuden täyttäminen oli hänestä elämän päämäärä ja tarkoitus. Valtion luojana ja yhteiskunnan rakentajana hän on ilmituonut suuruutensa. Valtioelämä oli se kenttä, joka antoi väljemmän toimialan tahdon ja toiminnan miehelle.

Kreikkalaiset ja roomalaiset täydentävät toisiaan. Heidän yksipuolisuudessaan on samalla kertaa heidän voimansa ja heikkoutensa. Olisi ahdasmielistä antaa sen tosiasian, että Hellaan kansat nyt kertakaikkiaan olivat sellaisia, että he eivät kyenneet aikaansaamaan valtiollista yhtenäisyyttä, tukahduttaa Hellaan kirkkauden ihailunsa. Mutta yhtä lyhytnäköistä olisi moittia roomalaista siitä, että hän ei kyennyt oppimaan luomaan taideteoksia kuten Pheidias, Praksiteles ja Lysippos tahi runoilemaan kuten Homeros, Sophokles ja Aristophanes. Theodor Mommsen, suuri Rooman historian kirjoittaja, huomauttaa, että hedelmättömintä, mitä ajatella voi, on historiallisissa tutkielmissa roomalaisia alentaakseen ylistää kreikkalaisia ja päinvastoin. »Tammella on oikeus olemassaoloonsa yhtä hyvin kuin ruusullakin: ei tule ylistää tai moittia kumpaakaan niistä kahdesta valtavimmasta rakennelmasta, jotka antiikki on tuottanut, koettamatta käsittää niitä», käsittämättä, että niiden puutteellisuudet ovat vain toinen puoli niiden ansioista. Oikeastaan on onneksi ihmiskunnalle, että saman meren rannalla on asunut kaksi kulttuurikansaa, jotka ominaisuuksiltaan ovat olleet niin perin vastakkaisia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, toinen kansa ihanteellinen, toinen luonteeltaan läpeensä käytännöllinen.

»Pohjimmaisin syy kummankin kansan olemuksen erilaisuuteen on epäilemättä se, ettei Latiumia, kuten Hellasta, sen historiaan ilmestymisen aikoina ole Itä hedelmöittänyt», sanoo Mommsen. Molempien kansojen ihmiskunnallinen merkitys voidaan lyhimmin ilmaista sanomalla, että Hellas on puhtaan inhimillisen kehityksen ja Rooma kansallisen kehityksen perikuva.

* * * * *

Latinalaisten maassa, Latiumissa, oli useita kaupunkeja. Vanhimpia oli Alba longa. Taru kertoo, että kaupungin oli perustanut nuori troialainen Iulus, joka monen seikkailun jälkeen oli tullut Latiumiin isänsä Æneaan[130] kanssa. Latiumissa hallitsi 8:nnella vuosisadalla e.Kr. kuningas nimeltään Númitor. Numitor oli hyvä ja lempeä mies, mutta hänellä oli julma ja kunnianhimoinen nuorempi veli, nimeltään Amūlius, joka syöksi Numitorin valtaistuimelta, murhautti hänen poikansa ja vihitytti hänen tyttärensä Vestan, kotilieden suojelijattaren, temppelin papittareksi. Siten hän tahtoi estää Numitorin saamasta uutta perillistä. Vestan neitsyet, joiden tehtävänä oli vaalia pyhää tulta jumalattaren alttarilla, olivat nimittäin tuomitut tahrattomaan siveyteen. Rikos tätä määräystä vastaan rangaistiin siten, että syyllinen suljettiin elävänä maanalaiseen hautaholviin ja sai siellä kuolla nälkään.[131]

Mutta sodanjumala Mars rakastui kuninkaantyttäreen, ja heidän liittonsa hedelmänä syntyivät kaksoispojat Rómulus ja Rémus. Julma Amulius kauhistui luonnollisesti ja käski heti heittää vastasyntyneet lapset Tiberiin. Kuninkaan palvelija oli kuitenkin armeliaampi. Hän asetti pienokaiset koriin laskuvetisen joen laineille. Kori tarttui kuitenkin pian rantaan, ja Mars armahti poikiaan ja lähetti erään hänelle pyhitetyistä eläimistä pelastamaa heitä. Janoinen naarassusi tuli joelle, näki pienokaiset ja imetti heitä.

Sittemmin muuan paimen löysi pojat. Hän vei heidät kotiinsa, ja kun he tulivat suuremmiksi, he saivat viettää raitista ja karkaisevaa elämää ulkona kedoilla yhdessä toisten paimenpoikien kanssa ja saivat taistella milloin petoeläimiä, milloin ryöväreitä vastaan.

Eräänä päivänä Numitor sai sattumalta tiedon molemmista lapsista. Hän kyseli heidän kasvatusisältään, mitä hän tiesi heistä, ja ymmärsi kuulemastaan, että heidän täytyi olla hänen omia tyttärenpoikiaan. Hän kertoi silloin heille kaikesta siitä pahasta, mitä Amulius oli tehnyt sekä heille että heidän sukulaisilleen. Romulus ja Remus keräsivät sitten seurakseen joukon paimenia, lähtivät ilkeää Amuliusta vastaan ja surmasivat vallananastajan ja asettivat hyvän isoisänsä jälleen valtaistuimelle. Sen jälkeen asettuivat he ystävineen asumaan eräälle kukkulalle lähelle sitä paikkaa, missä he itse kerran vastasyntyneinä olivat korissa ajautuneet rantaan, ja ympäröivät sen kivimuurilla. Tämä oli tarun mukaan Rooman kaupungin alku. Tulevan maailmankaupungin ensimmäiset rakennukset olivat pieniä, vaatimattomia, auringon kuivaamasta savesta tehtyjä majoja, joissa oli olki- ja ruokokatot, samanlaiset kuin vielä nykyjäänkin Campagnan ja Apenniinien paimenilla.

Romuluksesta tuli kaupungin ensimmäinen kuningas. Mutta Remus tuli kateelliseksi ja koetti näyttää etevämmyyttään. Pilkaten hyppäsi hän kaupungin muurin yli, jonka veli oli rakennuttanut. Mutta silloin julmistui Romulus niin, että löi veljensä kuoliaaksi sanoen: »Näin käyköön jokaisen, joka koettaa tulla muurieni yli!»

Satuaiheen lasten heitteillejättämisestä ja ihmeellisestä pelastuksesta tunnemme. Sehän on sama kuin babylonialaisissa saduissa Sargon I:stä, israelilaisilla Mooseksesta, persialaisilla Kyyroksesta ja kreikkalaisilla Oidipus-tarussa. Kahden ensimmäisen sadun mukaan heitetään lapset virran vietäviksi, kahdessa jälkimmäisessä esiintyy paimen, joka pelastaa heidät. Molemmat aiheet ilmenevät jälleen roomalaisessa tarussa.

Rooman ensimmäinen asutus on varmasti paljoa varhaisempaa kuin perintätiedon mainitsemalta vuodelta 753 e.Kr. Varmasti juontaa se juurensa vuoden 1000 e.Kr. toiselta puolen.[132] Ja »Roomaa ei yhdessä päivässä rakennettu.»

Kaupungin synty ja sen kehitys ei tietysti ole selitettävissä ainoastaan väestön kunnollisuuden nojalla, vaan on otettava huomioon myöskin maantieteelliset ja taloudelliset näkökohdat. Rooma oli vain yksi niistä latinalaisista pikkukaupungeista, joita Campagna kerran oli tulvillaan. Useimmat niistä ovat nykyisin kokonaan kadonneet, mutta Rooma on jäljellä ja on yhäkin maailmankaupunki. Tärkein syy siihen, että Rooma voitti ne, oli sen edullinen asema Latiumin valtimon, purjehdittavan Tiberin rannalla. Rooma sanan arvellaan merkitsevänkin »virtakaupunki».[133] Tiberin suu oli haluttu ankkuripaikka senvuoksi, että se oli keski-Italian ainoa satama niihin aikoihin. Ensimmäinen paikka Tiberin rannalla, suusta lukien, joka tarjosi hyvät puolustusmahdollisuudet, oli se tulivuoriperäisestä karstakivestä muodostunut kukkula-alue, jonka päälle Rooma kohosi. Se oli myöskin terveellisempi asuinpaikka kuin vesiperäinen, kuumeinen Campagna. Tiber oli myöskin ikivanhoista ajoista asti ollut Latiumin rajasuojana pohjoisia naapureita vastaan. Toinen ei suinkaan vähäksiarvioitava etu oli Roomalla toisiin Latiumin kaupunkeihin nähden välttämättömyystavaran, suolan saannissa. Tiberin suun sallineilta eli suolalammikoilta suuntautui vanhastaan huomattava suolankuljetus Latiumin kautta koilliseen vuoristokansojen tykö. Se kauppatie, joka tämän johdosta muodostui, sai nimen Via Salaria (»Suolatie»); ja se nimi sillä on vielä tänäkin päivänä.

Rooma oli siis se paikka Latiumissa, joka parhaiten soveltui yhtähyvin rajalinnaksi kuin kauppakaupungiksi. Kukkulalta, joka rakennettiin ensiksi, levisi sitten kaupunki käsittäen lopuksi kaikkiaan seitsemän samanlaista kukkulaa ja sanottiin sitä senvuoksi »Seitsemän kukkulan kaupungiksi.»[134]

Muinaisaikainen kaupunki oli elävä elimistö paljoa suuremmassa määrässä kuin nykyinen. Kaupungin asukkaat elivät kaupungissaan ja sen kanssa paljoa voimaperäisemmin kuin me. Kaupungin elämä oli heidän elämänsä, kaupungin onni heidän onnensa. Samoinkuin kaupungin akropolis kohosi yläpuolelle ympäröivien lakeuksien, samoin kaupungin asukkaat tunsivat kantavansa päänsä korkeammalla kuin ympärillä asuva maalaisväestö; ja se muuri, joka erotti kaupungin maaseudusta, oli vertauskuvallinen raja kaupungin asukkaitten ja niitten välillä, jotka elivät muurien ulkopuolella.

Ei mikään kaupunki tunnu täyttäneen asukkaittensa sielua niin kokonaan kuin Rooma, eikä herättäneen asukkaissaan sellaista ylpeyttä ja samalla kertaa niin korkealentoista ja niin ahdasta isänmaanrakkautta. Rooma oli heille »kaupunki» ennen kaikkia muita, ja he nimittivätkin sitä pelkästään sanalla »urbs» (kaupunki).

SATU SABIINITARTEN RYÖSTÖSTÄ.

Saadaksensa uuden kaupunkinsa nopeasti kasvamaan Romuluksen sanotaan tehneen sen kaikkien ympärillä olevien kaupunkien ja yhteiskuntien pakolaisten turvapaikaksi, ja joukko erilaatuisia maanpakolaisia ja seikkailijoita etsikin siellä turvaa. Mutta tästä oli se seuraus, että naapurikansat eivät tahtoneet olla missään tekemisissä moisen väestön kanssa; ja kun roomalaisnuorukaiset saapuivat kosimaan, hylättiin heidät kaikkialla pilkaten.

Silloin Romulus keksi viekkaan keinon. Hän pani toimeen uskonnollisen juhlan urheilukilpailuineen. Uteliaina näkemään ainakin kerran uuden kaupungin naapurikansat matkasivat sinne suurin joukoin. Erittäin runsaslukuisina tulivat sabiinilaiset Apenniinien rinteiltä.

Mutta kesken kilpaleikkien Romulus antoi sovitun merkin — ja roomalaisnuorukaiset syöksyivät katselijain joukkoon, ja ryöstivät sabiinilaisneidot.

Kun loukatut vieraat olivat tulleet koteihinsa ja tointuneet ensimmäisestä säikähdyksestään, he lähtivät Roomaa vastaan kostaaksensa. Syntyi verinen taistelu. Mutta kesken ottelun ryöstetyt sabiinittaret hapset hajalla ja revityin vaattein syöksähtivät taistelevien keskelle. He olivat jo ehtineet mukautua kohtaloonsa ja kiintyä miehiinsä. Kyynelsilmin he rukoilivat sabiinilaisia: »Älkää surmatko miehiämme!» Ja roomalaisille he huusivat: »Älkää tappako meidän isiämme ja veljiämme!» Tämän odottamattoman näyn nähdessään taistelevat aivan kuin lamaantuivat ja taipuivat sovintoon. Eivätkä he solmineet ainoastaan rauhaa, vaan, tekivät liiton toistensa kanssa. Roomalaisten ja sabiinilaisten tuli yhdessä muodostaa yksi kansa, ja sabiinilaiset asettautuivat asumaan eräälle vieressä olevista kukkuloista.

Näin taru kertoo.

Kirjallisuutta roomalaisia koskevaan jaksoon:

Diodoros Romerske Aarboger ved A.B. Drachmann.

Romerska historien af Titus Livius. O. Kolmodinin ruotsinnos.

Titus Livius, Roms konungasagor. P.G. Lythin ruotsinnos.

Dionysius von Halikarnass Werke. Gottfried Jakob Schallerin saksannos; 3 osaa.

Polybios, Om Romernes Statsforfatning og Krigsvæsen, Joh. Forchhammerin tanskannos.

Arthur Rosenberg, Einleitung und Quellenkunde zur römischen Geschichte (Laajat kirjallisuusluettelot).

Benedictus Niese, Grundriss der römischen Geschichte nebst Quellenkunde (Laajat kirjallisuusluettelot).

B.G. Niebuhr, Römische Geschichte (bis 241 v. Chr.): 3 nid.

Theodor Mommsen, Römische Geschichte: 4 nid.

Karl Julius Beloch, Römische Geschichte bis zum Beginn der punischen Kriege.

Victor Duruy, Histoire des romains: 7 nid.

Tenney Frank, A history of Rome.

L.M. Hartmann und J. Kromayer, Römische Geschichte.

Wilh. Ihne, Römische Geschichte: 8 nid.

Ettore Pais, Storia critica di Roma durante i primi cinque secoli: 8 nid. ilmestynyt.

Karl Peter, Geschichte Roms: 3 nid.

Gaetano de Sanctis, Storia dei romani: 4 nid. osittain ilmestynyt.

A. Schwegler, Römische Geschichte (bis 366 v. Chr.): 3 nid.

Wilhelm Wágner und Otto Eduard Schmidt. Rom, Geschichte des römischen Volkes und seiner Kultur.

Léon Homo, Les institutions politiques romaines. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Joachim Marquardt und Theodor Mommsen, Handbuch der römischen Alterthūmer: 7 nid.

Ludvig Lange, Römische Alterthūmer: 3 nid.

Julius Centerwall, Romersk fornkunskap (kirjallisuusluetteloin).

Wilamowitz-Moellendorff y.m., Staat und Gesellschaft der Griechen und Römer.

Tenney Frank, An economic history of Rome to the end of the republic.

Otto Neurath, Antike Wirtschaftsgeschichte.

J. Declareuil, Rome et l'organisation du droit. (Laaja kirjallisuusluettelo.)

Theodor Birt, Zur Kulturgeschichte Roms.

H. Lamer, Römische Kultur im Bilde.

Martin P:n Nilsson, Romersk kultur i bild.

Eduard Meyer, Kleine Schriften: 2 nid.

Ernst Diehl, Das alte Rom.

Henrik Schück, Rom. En vandring genom seklerna.

Friedrich Lohr, Ein Gang durch die Ruinen Roms.

Ch. Huelsen, Das Forum romanum.

Ch. Huelsen, Die neuesten Ausgrabungen auf dem Forum romanum.

Ernst Schulze, Das römische Forum als Mittelpunkt des öffentlichen Lebens.

Friedrich Lohr, Das Marsfeld.

Friedrich Lohr, Trans Tiberim.

Friedrich Noack, Die römische Campagna.

Bruno Schrader, Die römische Campagna.

Ivar Hjertén, Vålnader på Palatinen.