KREIKKALAISTEN KOSTORETKI PERSIAAN.

Vuonna 334 Aleksanteri meni yli Hellespontoksen, meni koskaan palaamatta. 35-tuhantinen sotajoukko mukanaan hän lähti sotaan vapauttaakseen helleenit suurkuninkaan valtiollisesta holhouksesta. Valtakunta, jonka kimppuun Aleksanteri kävi, oli ainakin viisikymmentä kertaa niin suuri kuin hänen omansa, ja sen asukasmäärä oli varmasti noin kaksikymmenkertainen. Se ulottui Hellespontoksesta Intian viiden virran maahan, Aral-järvestä Niilin katarakteille. Siinä oli jäätävän kylmän ja hehkuvan kuuman seutuja ja kaiken rotuisia, kaiken kielisiä ja uskoisia ihmisiä. Suurkuninkaan tahto oli ainoa näitä maita yhdistävä side.

Vähäiset olivat ne voimat, mitkä kreikkalaisilla oli asettaa suurkuninkaan äärettömiä kansanjoukkoja ja ehtymättömiltä näyttäviä rikkauksia vastaan. Mutta toiselta puolen Persian puolustusjoukoilla oli suuret heikkoutensa: niillä ei ollut ollenkaan sitä eheyttä ja keskinäistä lujaa yhteyttä, mikä makedonialaisille joukoille oli ominaista, ja asekuntoisuudessa ne eivät läheskään vetäneet näille vertoja. Persialaisten muonituslaitoksen järjestelyssä oli samoin paljon toivomisen varaa. Tässä suhteessa Persian valtakunnassa ylipäänsä oli suuria puutteita. Jättiläiset ovat taistelussa raskasliikkeisiä ja kankeita. Odysseus veti pitemmän korren kykloopin kanssa taistellessaan, ja Daavid voitti Goljatin. Jättiläisvaltakunnan, joka on lähes Euroopan kokoinen, on vaikea koota voimansa yhteen kohtaan ja vielä vaikeampi suojella kaikkia rajojaan. Maailmanvaltakunnan strategisena voimana sitävastoin olivat viholliselle näköjään voittamattomat maastovaikeudet: hehkuvankuumat erämaat ja pilvenkorkuiset vuorijonot, jotka tuntuivat ilkkuvan jokaista ajatusta kuljettaa siellä suurehkoja sotajoukkoja. Babylonista nähtynä Dareioksesta sentähden tuo maahan hyökkääjä näytti kääpiöltä, jonka suuruudenhulluus oli vallannut. Kuten nukkuva jättiläinen lepäsi hänen suuren suuri valtakuntansa kaikessa rauhassa. Jättiläinen ei edes hätkähtänyt, kun helleenit — »ryövärijoukot», kuten Dareios heitä nimitti — astuivat Aasian maankamaralle.

Vaarallisin Aleksanterille oli kuitenkin persialaisten ylivoimaisuus merellä, sillä aina oli olemassa vaara, että heidän laivastonsa voisi purjehtia Kreikkaan, nostattaa kapinoita ja siten pakottaa Aleksanterin keskeyttämään sotatoimet Aasiassa, aivan kuin Agesilaos oli saanut tehdä kuusikymmentä vuotta aikaisemmin. Aleksanteri koetti estää suunnitelmainsa tuon takia myttyyn menemisen panemalla toimeen nerokkaan strategisen perusajatuksensa: ensin ottaa valtaansa kaikki Persian Välimeren rantamaat ja vasta sitten tunkeutua sisämaahan. Tätenhän Persian laivastolta riistettiin sen toiminnan tukikohta, se joutui kodittomaksi ja satamattomaksi ja siten sen oli mahdotonta saada uutta miehistöä ja hankkia kaikkinaisia tarpeita. Ratkaiseva taistelu oli käytävä maalla. Maalla saataisiin voitto myös suurkuninkaan laivastosta johdonmukaisesti toimeenpannun mannermaansulkemuksen avulla. Aleksanteri ei ainoastaan pyrkinyt voittoon, hän teki, mikäli mahdollista, edeltäkäsin tyhjäksi jokaisen häviön vaaran. Täten hän osoitti suurenmoista todellisuustajuntaa, näytti, että hän ei ollut ainoastaan kunnianhimoinen nuorukainen, vaan myös nerokas reaalipoliitikko.

Persian laivaston passiivinen asenne jo alussa, kun Aleksanteri oli aikeissa viedä joukkonsa yli Hellespontoksen, kuitenkin ihmetyttää. Hän sai toimia aivan häiriytymättä sen johdosta, että Aasian puoleinen ranta oli jo Philippoksen sinne lähettämän[51] etujoukon miehittämä. Kuitenkin olisi varmasti Persian laivastolle, jos se olisi ajoissa tullut paikalle, ollut helppo lyödä hajalle makedonialainen sotalaivasto ja tehdä mahdottomaksi kreikkalaisten joukkojen ylivieminen. Oliko tämä persialaisen ylipäällikön ensimmäinen erehdys, vai luultiinko, että tuo rohkea maahanhyökkääjä olisi paljon helpompi murskata, kunhan vain hän oli varmasti Aasian maaperällä kotimaastaan eristettynä? Tämä suunnitelma oli joka tapauksessa Persian armeijan etevimmällä sotapäälliköllä, kreikkalaisella Mémnōnilla: Hän kehoitti välttämään taistelua, jota varmasti voi olettaa Aleksanterin toivovan. Eiväthän kreikkalaiset voineet olla varustettuja elintarpeilla kuin vain lyhyttä aikaa varten. Paras keino heidän lannistamisekseen olisi sentähden, että Persian sotajoukko peräytyisi samalla hävittäen omaa maataan ja houkuttelisi vihollisen perässään hävitettyihin seutuihin, missä tällä ei olisi mistä elää. Samaan aikaan Persian laivaston tulisi katkaista kaikki yhteys Aleksanterin kotimaahan ja siirtää sota sinne. Mutta sotaneuvostossa Vähän-Aasian persialaiset satraapit hylkäsivät peräytymisajatuksen häpeällisenä ja kuiskailivat toisilleen, korvaan, että Memnon vain halusi pitkittää sotaa tullakseen suurkuninkaalle yhäkin tärkeämmäksi. Ja oman maan, hävittäminen — sehän merkitsi satraappien tulojen vallan arveluttavaa kutistumista, niin, voisipa käydä kuten Agesilaoksen aikoihin, että »satraapit eivät voineet hankkia itselleen kunnollista päivällistä omassa maassaan». »Ei», selitti, eräs heistä, »minä en salli poltettavan ainoatakaan taloa satraappikunnassani.»

Päätettiin siis odottaa Aleksanteria Graneikos-virralla; tämä on pieni joki, joka saa alkunsa Ida-vuorelta ja virtaa pohjoista kohti Marmaramereen. Graneikos oli niin matala, että sen yli voi kahlata useissa kohdin sen paikan lähellä, minne persialaiset olivat asettuneet. Mutta itäranta oli sangen jyrkkä tarjoten hyökkäävälle viholliselle vaikeuksia. Persialaiset kuitenkin tekivät sen virheen, että, asettivat ratsumiehensä lähimmäksi joenäyrästä, mistä, nämä eivät voineet tehdä hyökkäyksiä. Ratsuväen taakse he asettivat jalkaväkeä, jonka muodostivat kreikkalaiset palkkajoukot. Tästä johtui, että näitä, sotajoukon parasta osaa, ei voitu käyttää taistelun ratkaisevana hetkenä.

Parmenion neuvoi Aleksanteria antamaan sotilastensa levätä yön, mutta nuori kuningas ei tahtonut kuulla puhuttavankaan viivytyksestä, mikä voisi heikentää kreikkalaisten rohkeutta ja vahvistaa vihollisen luottamusta. Ja niille, jotka pitivät aivan liian uskaliaana kulkea vihollisen nähden yli joen, hän sanoi: »Hellespontos häpeäisi, että päästi meidät ylitseen, jos me arastelisimme tätä puroa.» Hän päätti marssikolonnista heti kehittää taistelurintaman. Tälläkin kertaa »vino rintama» oli tuottava voiton. Makedonialaisen ratsuväen etunenässä hyökkäyssivustalla Aleksanteri itse riensi yli joen ja ryntäsi vastustamattomalla voimalla jyrkkää rantaa ylös. Missä taistelun tuoksina oli kiivain, siellä hänen valkean kypäräntöyhtönsä nähtiin hulmuavan. Ankarassa kamppailussa hänen keihäänsä meni pirstoiksi, ja tuskin hän oli saanut uuden, kun eräs persialainen ruhtinas, Dareioksen oma vävy, ratsumiesten etunenässä syöksi hänen kimppuunsa ja haavoitti häntä olkapäähän. Mutta keihääniskulla Aleksanteri kaatoi hänet maahan. Silloin ryntäsi kaatuneen veli paikalle käyrämiekka korkealle lyöntiin kohotettuna ja halkaisi Aleksanterin kypärän, mutta kuningas surmasi hänet työntämällä keihään suoraan läpi haarniskan. Samassa hetkessä tuli muuan persialainen satraappi takaa ja heilautti miekkansa surmaniskuun, mutta eräs kuninkaan sotapäälliköistä, uskollinen Kleitos, syöksyi paikalle ja irroitti yhdellä iskulla persialaisen käsivarren vartalosta.

Aleksanterin esimerkki innosti hänen väkensä ihmetöihin, kun taas persialaisia ei ollut kiihoittamassa heidän kuninkaansa silminnäkijänä. Kuuman taistelun perästä kreikkalaisten lopulta onnistui tehdä aukko persialaisten riveihin ja lyödä vihollinen pakoon. Persialaisten takana taistelivat heidän kreikkalaiset palkkajoukkonsa kuolemaa halveksuen, mutta heidän kohtalonsa oli, että suurin osa hakattiin maahan. Ne kaikki, jotka otettiin vangeiksi, pantiin kahleisiin ja lähetettiin Makedoniaan tekemään työtä orjina. Ankaraa kohteluaan Aleksanteri perusteli sillä, että he olivat kantaneet aseita omia kansalaisiaan vastaan ja olivat Kreikan yhteisen asian pettäjiä.[52]

Graneikos-virralla kreikkalaiset ratsujoukot olivat ensikerran taistelussa voittaneet perialaisen ratsuväen, aselajin, missä persialaiset siihen asti olivat olleet helleeneille ylivoimaiset. Tässä suhteessa taistelu muodostaa käännekohdan sotahistoriassa.

Yllättävän ja voimakkaan hyökkäyksen takia Aleksanterin vauriot olivat sangen vähäpätöiset. Ja kuitenkin hänen voittonsa oli ratkaiseva. Persian sotajoukko oli suureksi osaksi hävitetty, loput hajoitettu. Tällä puolen Taurusta ei ollut enää sotavoimaa, joka olisi kyennyt tekemään lujaa vastarintaa. Aleksanteri voi pitää jo itseään Vähän-Aasian läntisen osan herrana.

Itse voitto taistelutantereella oli kuitenkin vain puoleksi tehty työ ja tuskin sitäkään. Nyt oli aseonnen tulos vakiinnutettava.

Lähimmän taistelun jälkeisen ajan Aleksanteri käytti ottaakseen haltuunsa tärkeimmät paikat Vähässä-Aasiassa. Hänen täytyi näet olla varma, että selkäpuoli oli vapaa, kun hän kerran kulkisi edelleen kohti itää.[53] Vähän-Aasian kaupunkien asukkaathan suureksi osaksi olivat kreikkalaisia, ja ne hän sai omiin pyyteisiinsä liittymään asettamalla jälleen voimaan kansanvaltaisen hallitusmuodon ja vapauttamalla heidät suurkuninkaalle menevistä veroista. Vähän-Aasian kreikkalaiset saivat jälleen hengittää aidon helleenisen vapauden ilmapiirissä. Vähän-Aasian satraapeiksi Aleksanteri nimitti hänen erikoisen luottamuksensa omaavia makedonialaisia upseereja.

Vuoden 334:n lopussa Aleksanteri asettui talvileiriin Frygian vanhaan pääkaupunkiin Gordioniin. Siellä oli vanhat kuninkaanvaunut, jotka olivat tulleet kuuluisiksi erään ennustuksen johdosta. Vaunun ies oli näet hyvin konstikkaalla solmulla kiinni väliaisassa; ja oraakkeli oli ennustanut, että siitä, jonka onnistuisi avata solmu, tulisi Aasian herra. Aleksanteri avasi sen ripeällä miekaniskulla. »Tapa ei vaikuta asiaan», hän sanoi. Sittemmin on sanontatapa »aukaista Gordionin solmu» tullut puheenparreksi, jota käytetään jonkin pulmallisen asian odottamattomasta ratkaisutavasta.

Graneikos-joen taistelun jälkeen oli suurkuninkaan armeijaa kohdannut korvaamaton tappio. Memnon näet sairastui ja kuoli. Dareios tiesi menettäneensä hänessä sotapäälliköistään kyvykkäimmän ja kokeneimman, mutta parhaiten ymmärsi hänen terävänäköinen vastustajansa antaa täyden arvon tappiolle. Memnonin kuolema merkitsikin Persian sotajohdolle voiman ja viisauden menetystä.

* * * * *

Keväällä 333 Aleksanteri lähti liikkeelle jatkaakseen sotatoimiaan.[54]

Sillä välin Dareios oli Mesopotamiassa koonnut sotajoukon niin mahtavan, että kukaan silloin elävistä ei ollut nähnyt vertaa. Se koottiin suuren Persian valtakunnan kaikista osista, ja siinä olivat edustettuina kaikki kansat Persianlahden ja Kaspian-meren väliltä. Näiden kirjavain sotalaumain määrän on kerrottu olleen puoli miljoonaa miestä, vieläpä enemmänkin, mutta tuollaiset luvut ovat nähtävästi kovin liioiteltuja. Suurenmoisen suuri kansanjoukko se joka tapauksessa oli. Nähdessään tämän sotajoukon, sen monet aseet ja puvut ja kuullessaan sen kielten sorinan Dareioksen ja persialaiset hovimiehet täytti uusi luottamus ja ylpeys.[55]

Dareios otti nyt itselleen tuon valtavan sotavoiman päällikkyyden lujasti päättäneenä tuottaa viholliselle musertavan tappion maalla. Aleksanterin onneksi hän ei arvellut tarvitsevansa ottaa enää laivastoa lukuun. Todisteena tästä on hänen käskynsä, että sotalaivoissa olevien kreikkalaisten palkkasoturien päinvastoin tuli liittyä maa-armeijaan.

Issoksen merikaupungin luona Vähän-Aasian kaakkoiskulmassa Aleksanteri ja Dareios ensi kertaa kohtasivat toisensa. »Kohtasivat» voi oikeastaan tuskin sanoa, sillä Aleksanterin hyökätessä sivustansa kanssa suurkuningas lähti pakoon ja jätti väkensä päälliköttä. Hetkessä hän oli unohtanut ylpeän päätöksensä polkea maahan »ryövärijoukot» sotalaumoillaan.

Dareioksen pako veti mukanaan kaikki, jotka sen näkivät; ja niin hurjasti pakenevat syöksyivät eteenpäin, että he ratsastaessaan polkivat maahan toisiaan mielettömässä hädässään päästä pakoon. Ja kuitenkin taistelu oli alkanut suurkuninkaalle hyvin, kiitos hänen oivallisten kreikkalaisten palkkajoukkojensa. He käyttivät hyväkseen aukkoa, joka oli syntynyt makedonialaisten falangiin heidän rynnätessään eteenpäin, ja iskivät heti siihen. Mutta silloin Aleksanteri itse tuli kovassa pinteessä olevien soturiensa avuksi, ja sitten Dareioksen heikkous ja kunnottomuus muodostui muutamissa silmänräpäyksissä ratkaisevaksi suurelle taistelulle.

Aleksanterin sotapäällikköäly ei kuitenkaan ilmennyt vain itse hyökkäyksessä, vaan myös tapahtumain jatkossa. Hän varoi ajamasta sivustoineen takaa vihollista, ennenkuin Parmenionin johtama toinenkin siipi oli saavuttanut voiton. Ja siihen vaadittiin ankara ratsuväkitaistelu. Viivytyksestä oli kuitenkin seurauksena, että Dareios pääsi pakoon ehjin nahoin, vaikka Aleksanteri ajoi takaa pimeän tuloon asti. Mutta Dareioksen puoliso, jota pidettiin Aasian kauneimpana naisena, hänen lapsensa ja äitinsä sekä koko muu haareminsa joutuivat voittajan käsiin, ja tämä sai niistä arvokkaan pantin. Aleksanteri kohteli ylhäisiä naisia aivan erinomaisen ritarillisesti. Dareioksen puolisoa hän karttoi, sillä hän pelkäsi hänen kauneuttaan. »Kauniit persialaisnaiset», hän sanoi, »sokaisevat niiden silmät, jotka heidät näkevät.»

3 000 talentin suuruinen rahasumma jäi myös Aleksanterin saaliiksi — ja kuitenkin oli suuri osa kuninkaan aarteista ja kalleuksista lähetetty turvaan Damaskokseen. Mutta nekin joutuivat pian voittajan käsiin. Niin suuret määrät rahaa ja kulta- ja hopea-astioita sekä muita jaloista metalleista tehtyjä kalleuksia Dareios oli ottanut mukaansa sotaan, että tarvittiin 600 muulia ja 300 kameelia kuljettamaan vain niitä.

Pako oli maksanut persialaisille enemmän kuin itse taistelu. Heillä näet ei ollut muuta pakotietä kuin eräs kapea rotko, ja pelästyneiden ihmisjoukkojen koettaessa hurjassa epäjärjestyksessä tunkeutua siitä läpi sola tuli niin hirvittävän täyteen ruumiita, että ne lopuksi muodostivat sillan, jota myöten voi kulkea yli.

Oli hyvin tyhmää, että Dareios ylipäänsä ryhtyi taisteluun sellaisessa maastossa. Sitkeä puolustussota ahtaissa vuorisolissa ja muissa vaikeissa kulkukohdissa olisi luultavasti ollut persialaisille luonnollinen sodankäyntitapa.

* * * * *

Issoksen taistelu oli maailmanhistorian käännekohtia. Vain Salamis-saaren ottelu on merkityksessä tämän taistelun veroinen. Suuremman merkityksen kuin Aleksanterin aikaisemmille menestyksille antoi tälle taistelulle suurkuninkaan läsnäolo, sillä hänet itse henkilökohtaisesti oli siinä voitettu. Nyt oli Dareios pakolainen ja hänen sotajoukkonsa niin perin pohjin hävitetty ja hajoitettu, että ei voinut ajatellakaan uutta sotajoukkoa pitkiin aikoihin koottavaksi.

Vähän tappionsa jälkeen Dareios kirjoitti Aleksanterille pyytäen tätä antamaan hänelle takaisin hänen äitinsä, puolisonsa ja lapsensa sekä tarjoutui hänelle ystäväksi ja liittolaiseksi. Nyt oli toinen ääni kellossa kuin silloin, kun hän kerskui raivauttaneensa Aleksanterin isän pois tieltä. Mutta Aleksanteri ei ollut unohtanut, mitä suurkuningas silloin kirjoitti. Muutoin Dareios ei ollut viime kirjeessään lyönyt laimin sodan alkamisen syyn lykkäämistä vastustajansa niskoille.

Aleksanteri muistutti vastauskirjeessään hänen mieleensä Kserkseen sotaretkeä Kreikkaan. Hän huomautti myös Dareiokselle, kuinka tämä oli itse kehunut ottaneensa Makedonian Philippoksen hengiltä, kuinka hän oli yllyttänyt kreikkalaisia sotaan ja kapinoihin Makedonian kuningasta vastaan ja alituisesti yrittänyt häiritä rauhaa Hellaassa. Hän tiedoitti nyt suurkuninkaalle, että mitkään neuvottelut hänen kanssaan eivät voineet tulla kysymykseen, koska hän jo piti itseään Aasian kuninkaana. Jos sen sijaan Dareios tahtoi rukoillen tulla hänen luokseen, hän saisi takaisin sekä vangitut sukulaisensa että vielä muuta lisäksi. »Mutta», hän lisäsi, »jos kirjallisesti tahdot kääntyä puoleeni, niin älä puhu minulle kuin vertaisellesi, vaan kuten Aasian ja kaiken sen herralle, mikä on sinulle kuulunut! Muuten tulen menettelemään kanssasi kuten sellaisen kanssa, joka minua loukkaa. Jos sinulla kuitenkin olisi toinen käsitys siitä, kuka on Aasian herra, niin osoita se kohtaamalla minut taistelukentällä pakenematta!»

Kaikesta huolimatta Dareios kai heltyi vaimonsa ja lastensa rukouksista tekemään voittajalle uuden tarjouksen. Puolta vuotta myöhemmin, hän tarjosi omaisistaan lunnaiksi 10 000 talenttia sekä Etu-Aasian luovutusta aina Eufratiin asti. Sitäpaitsi hän teki Aleksanterille tarjouksen, että tämä tulisi hänen liittolaisekseen, vieläpä vävykseen. Ei koskaan Persian suurkuningas ollut niin syvälle nöyrtynyt.

Kun Parmenion sai kuulla tästä suurenmoisesta tarjouksesta, hän sanoi: »Jos olisin Aleksanteri, suostuisin noin edullisiin ehtoihin mieluummin, kuin antautuisin uusiin vaaroihin» — »Niin tekisin minäkin», Aleksanteri sanoi, — »jos olisin Parmenion.» Hän vastasi Dareiokselle, että sille, joka on ottanut kaiken, ei tule tarjota osaa. Ja naimatarjoukseen nähden Aleksanteri ilmoitti: »Jos haluan naida tyttäresi, teen sen, annatpa hänet minulle tai et.»

Äsken mainitut Aleksanterin ja hänen vanhan sotapäällikkönsä väliset vuorosanat ovat tyypillinen esimerkki siitä, kuinka perintätaru mielellään muutamiin lyhyiin ja eläviin sanoihin sisällyttää suuren historiallisen ratkaisun merkityksen. Vaikkeivätkään nämä sanat ole sanasta sanaan varmoja, voimme niissä nähdä Aleksanterin ja hänen isänsä politiikan välisen vastakkaisuuden vertauskuvallisen ilmauksen. Makedonian Philippos olisi varmastikin pysähtynyt Eufratille ja tyytynyt Välimeren valtiuteen. Aleksanteri oli joutunut niin pitkälle, että hän ei tyytynyt vähempään kuin maailmanherruuteen. Hän ei odottanut pysyvää rauhaa idässä, niin kauan kuin Dareioksen valtapiiriin vielä kuuluivat vanhan Persian valtakunnan maat, vieläpä sen ulkopuolellakin olevia maita. Voitettu varmastikin käyttäisi ensi tilaisuutta saattaakseen valtakuntansa ainakin sen entiseen laajuuteen. Tämän estääkseen Aleksanteri aikoi ottaa omaan päähänsä suurkuninkaan tiaran.

Mutta siinä tapauksessa, että Aleksanterista tulisi Persian suurkuningas, hänen valtansa painopiste välttämättä tulisi siirtymään pienestä, suhteellisen vähäpätöisestä Makedoniasta Etu-Aasian sydämeen, ja hänen ja kotimaansa Makedonian väliset siteet löyhtyisivät. Tästä vanhamakedonialaisen ja Aleksanterin, Parmenionin ja hänen nuoren kuninkaansa käsityksen vastakohtaisuus. Katkerina makedonialaiset huomasivat, että heidän kansallinen kuningaskuntansa oli häviämäisillään ja että he sen sijaan monen muun kansan ohella olivat joutumaisillaan aasialaisen maailmanvallan alamaisiksi. Vaaditaan hyvin laajanäköistä katsetta pitääkseen tuollaista muutosta onnena.

* * * * *

Saatuaan Aleksanterin vastauksen viimeiseen tarjoukseensa onneton Persian kuningas ymmärsi, ettei hänen asemansa voisi huonontua taistelun jatkamisesta — mutta ehkä hän voisi uudella taistelulla jotakin voittaa. Vielä hän oli Eufratin itäpuoleisten kansojen valtias, vielä miljoonat tottelivat hänen viittaustaan. Jälleen hän kutsui kokoon valtakuntansa armeijan.

Aleksanteri soi hänelle aikaa varustautumiseen.

Ja kuitenkin olihan tie Persian valtakunnan sydämeen nuorelle voittajalle avoinna — niin tuntuisi. Mutta hänestä itsestään ei asiain tila ollut niin yksinkertainen. Hän pysyi sitkeästi alkuperäisessä suunnitelmassaan, että hän ensin ottaisi valtaansa koko Välimeren eturannikon. Sillä yhä oli olemassa vaara, että persialaiset laivastollaan voivat kiihoittaa Hellaan kapinaan. Kuten Kustaa II Adolf Breitenfeldin voiton jälkeen niin Aleksanterikin tahtoi Issoksen taistelun perästä turvata yhteyden kotimaan kanssa. Ensimmäinen askel tuli siis olemaan Syyrian alistaminen hänen valtaansa.

Siellä vain Tyros teki hänelle vakavaa vastarintaa. Tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, se kun sijaitsi saarella ja oli ympäriinsä varustettu mahtavilla, paksuilla muureilla, jotka muutamin paikoin olivat lähes viisikymmentä metriä korkeat. Aleksanteri saikin seitsemän kuukautta piirittää tätä mahtavaa kauppakaupunkia, ennenkuin hän voi päästää väkensä rynnäkköön.[56] Useimmat kaupungin miehisistä asukkaista kaatuivat ase kädessä. Kaikki henkiin jääneet myytiin orjiksi. Kreikkalaisille sotavangeille osoittamallaan julmuudella tyroslaiset olivat tehneet mahdottomiksi kaikki armon toiveet.

On sanottu, että Aleksanterin ei olisi pitänyt käyttää niin pitkää aikaa ja voimia yhden ainoan kaupungin piirittämiseen. Mutta Tyros oli erityisen tärkeä Persian laivaston tukikohtana. Vasta kuin tämä kaupunki oli kukistunut, persialaiset olivat aivan kodittomia merellä. Eikä siinä kylliksi: päästyään Foinikian herraksi Aleksanteri voi myös laskea, että foinikialaisten laivasto, joka oli persialaisen merivoiman huomattavin osa, siirtyisi hänen puolelleen. Kaikki, jotka Kreikassa havittelivat kapinaa Aleksanteria vastaan, olivat silloin menettäneet kaiken toivon saada apua idästä. Siksi Tyroksen oli täytynyt kukistua.

Tähän liittyy myös eräs laajaperäisempi syy. Aleksanterin suunnitelmiin ei sopinut ainoakaan askel taaksepäin, ei ainoakaan puolinaiseen tekoon tyytyminen: Itämaan kansoille tuli selvitä, että jokainen yritys tehdä vastarintaa hänelle ja hänen makedonialaisilleen oli turha. Mitä lujemmin tyroslaiset luottivat kaupunkinsa valloittamattomuuteen, sitä tärkeämpää Aleksanterin arvolle oli masentaa heidän ylpeä mielensä. Ainoakin epäonnistuminen voi tuottaa suurta haittaa hänen voittoisalle maineelleen ja saattaa vaaraan koko hänen järjestelmällisesti harkitun sotasuunnitelmansa.

Tyroksen kukistuminen oli, niin voi sanoa, vuosisataisten, foinikialaisten ja helleenien välillä itäisen Välimeren herruudesta käytyjen taistelujen loppukohtaus, ja Aleksanterin voitto teki valtavan vaikutuksen koko maailmaan. Suuren kauppakaupungin häviö valmisti helleenisen kulttuurin voittokulkua seemiläisten rannikkokansojen pääasuma-aloilla. Läntisellä Välimerellä oli sitävastoin indoeurooppalaisten ja seemiläisten välinen taistelu vielä ratkaisematta. Siellä eivät helleenit, vaan roomalaiset tulivat viemään valtavan kamppailun länsimaisen kulttuurin voittoon.

* * * * *

Tyros tosin rakennettiin jälleen ja nousi myöhemmin aikamoiseen kukoistukseen, mutta merenvaltiasasemaansa se ei koskaan saavuttanut takaisin. Maailmankauppa siirtyi sen sijaan Aleksandriaan, Aleksanterin Egyptissä käydessään Niilin läntisimmän suuhaaran varrelle perustamaan kaupunkiin.

Syyrian valloituksen jälkeen hänelle näet jäi vielä Egyptin rannikkojen haltuunsa ottaminen, ennenkuin hän voi tuntea itsensä kyllin varmaksi kulkeakseen sisä-Aasiaan. Egyptin anastaminen oli oleva Aleksanterin itäisen Välimeren herruuden lukko. Niilinmaan rikkaudet varsinkin viljaan nähden olisivat myös tuiki tarpeellisena taloudellisten varojen vahvistuksena hänelle ja niinmuodoin toisivat hänelle mahdollisuuden lujemmin pitää kurissa levottomia aineksia kotona Kreikassa.

Egyptiläiset olivat nyt kuten aina valmiit luomaan yltään persialaisikeen. Miekan iskutta Aleksanteri voi edetä Memphikseen asti. Helposti hän myös voitti puolelleen asukkaat, varsinkin mahtavan papiston, hienotunteisuudellaan, jota hän osoitti heidän uskontoaan kohtaan. Suvaitsevaisuudessaan hän enemmän kuin kukaan muu muistuttaa Persian kuninkaista suurinta. Hän jopa uhrasi Apis-härälle. Tänne kuten Vähän-Aasian helleenien luo, Aleksanteri saapui vapauttajana.

Omituinen hänen Egyptinretkensä tapaus oli hänen käyntinsä kaukana erämaassa sijaitsevan Sivan keitaan Amonin temppelissä. Sen selittää se tosiasia, että kreikkalaiset pitivät Amonia ja Zeusta samana ja pitivät tätä oraakkelia yhtenä koko maailman parhaimmista. On kertomuksia, kuinka Hellaasta sekä etevät yksityiset ihmiset että mahtavat valtiot kääntyivät tämän jumalan puoleen saadakseen neuvoja tärkeissä asioissa.[57] Aleksanterin Amonin oraakkeliin poikkeamisen tarkoituksena oli siis herättää kunnioitusta enemmän hänen maanmiehissään kuin egyptiläisissä. Ei kukaan muu kuin hän itse ja oraakkelipappi tiennyt, mitä hän oraakkelilta kysyi, ja millaisen vastauksen jumala hänelle antoi. Ei siis tarvittu muuta, kuin että hän selitti olevansa tyytyväinen Amonin vastaukseen, jotta kreikkalaiset uskoivat, että kaikki, mihin hän tämän jälkeen ryhtyi, tapahtui jumalan neuvon mukaan ja että sen täytyi senvuoksi onnistua.

Sivassa käynti tuli kuitenkin vieläkin merkityksellisemmäksi. Amonin pappi näet tervehti nuorta sankaria »Amonin poikana». Ne tosin olivat tavalliset Egyptin kuninkaille käytetyt tervehdyssanat, mutta kuitenkin heidän kuninkaansa kunnioittaminen jumalaisena vaikutti syvästi heihin, ja yli koko Kreikan kuulutettiin Aleksanterin ystävien suosiollisella avustuksella, että hänet tuossa kuuluisassa oraakkelissa oli julistettu Zeuksen pojaksi.[58] On enemmän kuin luultavaa, että Aleksanteri oli tuon arvokkaan huhun levittäjäin takana.

* * * * *

Sillä välin kuin Aleksanteri oli Foinikiassa ja Egyptissä, Dareios oli käyttänyt aikansa sotajoukon kokoamiseen, jonka vahvuuden väitettiin olevan miljoona miestä. Saattaakseen sen oikein pelottavaksi hän oli asettanut rintaman eteen viisitoista intialaista elefanttia ja varustanut 200 taisteluvaunua molemmin puolin viikatteilla, jotta ne voisivat niittää maahan vihollisen taistelurintaman koko rivejä.

Uutta sotajoukkoaan Dareios aikoi varoa käyttämästä niin epäsuotuisissa maastosuhteissa kuin Issoksen luona; sitä käytettäisiin vain taistelukentällä, jossa sen paljouden vaikutus pääsisi täyteen tehoonsa. Hän antoi Aleksanterin melkein esteettä jatkaa marssiaan Egyptistä kohti suurkuninkaan valtakunnan sydäntä. Ilmeisesti hän toivoi saavansa houkutelluksi vihollisen oikein syvälle maahan voidakseen persialaisten sattuessa voittamaan täysin hänet tuhota ja tappion sattuessa voidakseen paeta lähelle Iraanin vuorimaahan. Gaugámēlan luona, ei kaukana Niniven raunioista, Dareios sijoittui edulliseen asemaan Tigriksen taakse. Täällä, edessään vuolas, leveä ja syvä virta, hän päätti odottaa vihollistaan. Täällä siis tuli ratkaisun tapahtua kokonaisen maanosan eikä ainoastaan yhden maan herruudesta, kuten Graneikoksen ja Issoksen luona.

Mutta valtavinkaan armeija mitä oivallisimmin asestettuna ja suotuisimmissa olosuhteissa ei ole paljon arvoinen, jos sen korkein johto on kykenemätön kuten suurkuninkaan sotajoukon. Se oli ainoastaan joukko yhteenpakotettuja, yhteisvaikutukseen kykenemättömiä yksilöitä. Sitä ihailtavammalta tuntuu tätä taustaa vastaan se varmuus ja täsmällisyys, millä kreikkalainen sotakoneisto koko sotaretken ajan toimii. Salainen koneisto tuntuu johtavan ja järjestelevän armeijan kaikkia liikkeitä. Se käy eteenpäin pettämättömän varmasti, talvella ja kesällä, läpi virtojen, läpi villien vuoriseutujen. Eivät mitkään linnoitukset kykene ajan mittaan vastustamaan helleenejä. Sellaiset suoritukset ovat mahdottomia ajatella ilman sotajohtoa, joka laskee kaiken edeltäkäsin ja työskentelee kuin monista osista koottu, mutta kuitenkin yhtenäinen koneisto. Ilman erinomaista sotilaallista hallintokoneistoa ja yliesikuntaa ei kaksikymmenvuotias nuorukainen, olipa kuinka nerokas tahansa, olisi voinut saavuttaa niitä satumaisia menestyksiä, jotka ovat Aleksanterin tehneet maailmankuuluksi. Etupäässä Makedonian Philippoksen järjestämän ja kasvattaman oivallisen päällikkökunnan avulla Aleksanteri on saavuttanut voittonsa.

Mutta yhtä paljon tulee kunniaa nuorelle sankarille itselleen, joka on käyttänyt oivallisia sota- ja hallintovälineitään viisaasti harkiten, järkevästi ja suuriin tehtäviin. Olemme saaneet riittävästi todisteita siitä, että hän ei ole seurannut Parmenionin ja muiden sotaakokeneiden päälliköiden neuvoja ilman muuta. Lukemattomia kertoja hän myös on henkilökohtaisella sekaantumisellaan vaikuttanut joukkojen liikuntoihin taistelukentällä. Erikoisen kouraantuntuvaa se oli Issoksen taistelussa. Aleksanterin loistavat sotapäällikönlahjat eivät ilmene ainoastaan ennakolta laskemisen kyvyssä, vaan myös siinä, että hän silmänräpäyksessä pääsee niiden monien arvaamattomien tapahtumain tasalle, joita aina välttämättömästi sattuu aseittenmittelyssä. Aleksanteri oli, Delbrück sanoo, »ei ainoastaan suuri sotapäällikkö, vaan myöskin suurten mittojen sotapäällikkö. Mutta hän oli vielä enemmän: hänellä on aivan ainutlaatuinen asema sentähden, että hänessä on yhtyneenä maailmanvalloittava sotapäällikkö ja voittamattoman urhoollinen sankari, joka jokaisessa ottelussa taistelee keihäs ja miekka kädessä ratsuväkensä etunenässä tai hyökkäysrivistön etupäässä tunkeutuu vihollisrintaman aukkoon.»

* * * * *

Kreikkalaisten oli mahdotonta Gaugamelassa, leveä Tigris edessään, tehdä samalla tapaa kuin Graneikos-virralla ja rynnätä suoraan persialaisten kimppuun. Aleksanterin täytyi kääntyä pohjoiseen, ja hänen onnistui siellä vihollisen huomaamatta johtaa sotajoukkonsa joen yli. Sen jälkeen hän kävi hyökkäykseen. Dareios antoi joukkojensa suorittaa asennonmuutoksen vastustaakseen hyökkäystä, mutta silloin syntyi aukko persialaisten taistelurintamaan. Tätä Aleksanteri käytti hyväkseen ja lähetti ratsuväkisiipensä kiilaksi vihollisen armeijan keskeen. Tämä horjuu iskusta; se alkaa hajota. Pelätyt keihäsvaunut eivät saa aikaan sitä vaikutusta, jota Dareios on odottanut mielessään, sillä käskyn saatuaan kreikkalaiset muodostavat taistelurintamaansa laajan aukon, josta vaunut vapaasti pääsevät läpi, ja niiden edetessä sekä ajajat että hevoset saavat surmansa heittokeihäistä ja nuolista.

Muuten käy aivan kuin Issoksen luona. Heti, kun tilanne muodostuu vakavaksi, Dareioksen luottamus murtuu. Kun makedonialaisen falangin aivan äänetön eteneminen yhtäkkiä vaihtuu kuin yhdestä suusta kajahtavaan taisteluhuutoon, se käy yli hänen hermojensa. Sen sijaan, että olisi järjestänyt jälleen joukkonsa, hän syöksyy pakoon ja vie mukanaan suuren osan väestään. Hänen ratsuväkensä pitää toki urhoollisesti puolensa ja estää siten kreikkalaiset oikeaan aikaan alkamasta suurkuninkaan ja pääarmeijan takaa-ajoa. Sentähden Dareioksen onnistuu pelastautua Meedian vuoristoihin. Sinne hän pakeni siinä toivossa, että Aleksanteri ei voisi seurata häntä tässä karussa maastossa, jota pidettiin melkein mahdottomana suurenpuoleisten sotaväenosastojen kulkea.

Dareioksen armeija on sillä välin muuttunut järjestymättömäksi joukoksi, jossa ratsumiehiä ja jalkamiehiä on sekaisin auttamattoman hämmingin vallassa. Suuri osa näistä ihmisjoukoista ei koskaan ole ottanut osaa taisteluun. Polvet vavisten he ovat täällä kuten Issoksen luona olleet toimettomina sivustakatsojina, kunnes todella taistelevat ovat alkaneet pötkiä pakoon. Vasta kuin asiat olivat tällä kannalla, tämän Persian armeijan passiivisen osan vaikutus tuli näkyviin, ja se merkitsi — yhä suurempaa hämmennystä ja mieshukkaa.

Kuinka toisin makedonialaisessa sotajoukossa, jossa sotapäällikkö jokaista komppaniaa, jokaista eskadroonaa, niin, jokaista miestä käytti erikoiseen tehtäväänsä! Ja kun barbaarit käyttivät ensimmäistä satunnaista menestystä hyväkseen käydäkseen ryöstämään vihollisen leiriä välittämättä, mitä sitten tapahtui taistelukentällä, helleeneille sitävastoin ei koskaan johtunut mieleenkään ajatus jättää paikkaansa rivissä, ennenkuin vihollinen oli perin pohjin lyöty!

Yhtä ehdoton oli arkasydämisen, veltostuneen Persian kuninkaan ja täynnä voimaa olevan, voittamattomuuteensa horjumatta uskovan makedonialaisen sankarin välinen erotus. Juuri tuollainen usko, yhtyneenä ylivoimaiseen lahjakkuuteen, voittaa maailman. Ilman tätä vastustamatonta voitonvarmuutta se ennenkuulumaton uhkayritys, mihin Aleksanteri pienine helleeniläisjoukkoineen ryhtyi, olisi ollut käsittämätön.

* * * * *

Gaugamelan tappio oli tosiasiallisesti surmanisku vanhalle Persian valtakunnalle. Syy oli mitä, suurimmassa määrin suurkuninkaan, jolta ei puuttunut ainoastaan sotapäällikön, vaan vieläpä sotamiehen kyky ja joka kuitenkin pyrki itse korkeassa persoonassaan pitämään komentoa. Issoksen luona hän oli voinut syyttää epäsuotuisaa maastoa, mutta täällä hän oli itse valinnut taistelupaikan ja huolimatta tavattoman suotuisista maastosuhteista heti heittänyt kaikki menemään. Dareios oli aivan yksinkertaisesti velvollisuutensa rikkova maankavaltaja, ei enempää eikä vähempää. Näin kehnoon mieheen loppuu Kyyroksen hallitsijasuku historiassa. Sen sijaan Makedonian Aleksanteri tulee suurkuninkaaksi. Itse taistelukentällä hän huudatti itsensä uuteen arvoonsa.

Kuka olisikaan 150 vuotta aikaisemmin, Miltiadeen ja Themistokleen aikoina, voinut ajatella sellaista mahdollisuutta, että kreikkalainen sotapäällikkö pienine kreikkalaisine sotajoukkoineen valmistaisi suurelle Persian valtakunnalle saman kohtalon, millä persialaiset silloin uhkasivat Hellasta!

Aleksanterin voiton ratkaiseva merkitys ilmeni heti siinä, että kaksi tärkeintä hallituskaupunkia, Babylon ja Susa, heti aukaisi porttinsa voittajalle. Kun hän lähestyi Babylonia, kaupungin satraappi tuli vastaan mukanaan kaupungin avaimet; ja pitkin tietä, joka oli koristettu kukilla ja molemmille puolille sytytetyillä uhritulilla, nuori sankari kulki Babylonian ja Persian valtiasten entiseen pääkaupunkiin babylonialaisten koko ajan pappiensa johtamina suurin joukoin virratessa ulos kaupungista häntä tervehtimään riemuhuudoin ja ojentamaan tervetuliaislahjoja. Suurkuninkaan aarrekammiossa oli suunnattomia rahasummia odottamassa voittajaa. Ne riittivät Aleksanterin sotajoukon jokaisen soturin palkitsemiseen rikkailla lahjoilla.

Mies, joka Niilinmaassa oli uhrannut Egyptin jumalille ja jota oli tervehditty Amonin poikana, uhrasi Babylonissa Mardukille. Täällä Aleksanteri ensi kerran antoi persialaiselle satraapinarvon takaisin. Tämä oli sama mies, joka oli hänelle jättänyt kaupungin avaimet. Näin ilmenee Aleksanderin politiikassa uusi puoli, nimittäin pyrkimys saada persialainen aatelisto puolelleen ja ylipäänsä tehdä ylhäiset persialaiset tasa-arvoisiksi makedonialaisten upseerien kanssa. Makedonialaisille hän oli uskonut kaikki länsi-Aasian satraappikunnat. Maailmanvaltakuntansa itäosassa hän sitävastoin teki useimmissa tapauksissa persialaisia aatelisia satraapeiksi, mutta oli kuitenkin kyllin varovainen ja antoi heille vain siviilitoimivallan ja jätti sotilaallisen vallan makedonialaisille upseereille. Babylonista Aleksanterin marssi kävi edelleen Susaan, missä suurkuninkaalla oli koottuina vielä suuremmat rikkaudet kuin Babylonissa. Niiden arvon sanotaan nousseen aina 50 000 talenttiin. siis yli 2 000 miljoonan markan, määrään, joka olisi tuntunut uskomattomalta, ellei olisi tultu tietämään, että Persian järjestyksessä kolmannesta pääkaupungista löydetyt rikkaudet ne suuresti ylittävät. Kerrotaan, että nämä nousivat aina 120 000 talenttiin eli n. 5 miljaardiin markkaan.

Tässä kaupungissa, joka oli varsinaisen Persian sydän, Aleksanteri sytytti tuleen suurkuninkaan vanhan palatsin. Setripuiset loistohuoneet, joissa Persian kuninkaat olivat hoitaneet hallitusta ja pitäneet loistavia juhlia, hävisivät liekkeihin. Se oli vertauskuvallinen koston toimi, koston siitä, mitä Kserkses ja hänen persialaisensa aikoinaan olivat tehneet kreikkalaisten temppeleille. Yli koko maailman kävi nyt tärisyttävä sanoma, että noin kohtaa lopulta rangaistus sen, joka uskaltaa loukata Hellaan jumalia.[59]