KYRENELÄISET JA EPIKUROLAISET.

Sokrateen oppihan on, että hyve on onnea. Kyreneläisen Aristippoksen, hänen oppilaansa, opin perusajatus on, että hyve johtaa onneen. Tuntuisi, kuten eräs ruotsalainen filosofi on sanonut, että näiden oppien välillä on vain hiuksenhieno ero.

Sokrates oli julistanut, että hyve sinänsä on todellinen onni. Se on toisin sanoen siinä, että tekee hyvää kaikissa elämän vaiheissa, vaikkakin se maksaisi asianomaisen hengen. Hyveeseen itseensä sisältyy korkein onni. Hyvälle ihmiselle ei voi tapahtua mitään pahaa elämässä eikä kuolemassa, vaikka lyhytnäköisten ihmisten mielestä voi siltä näyttääkin. Hänet voidaan surmata tai karkoittaa maanpakoon, häntä voidaan ruoskia tai panna hänet kahleisiin, puhkaista hänen silmänsä tai ristiinnaulita hänet — hänen onnensa ei riipu siitä. Sillä hyve tekee hänet onnelliseksi. Sitävastoin mahtavinkin tyranni, joka voi kaikessa noudattaa mielitekojaan, on onneton, jos hän ei ole hyveellinen.

Mutta useimmat ihmiset ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia, että hyvän tekeminen sen itsensä vuoksi on heille liian korkea ihanne. Tämän korkean siveysopillisen katsantokannan mukainen elämä edellyttää perinpohjaista mielenmuutosta, jonka Sokrates koetti saada aikaan oppilaissaan, sielunkriisiä, jota kristillinen kielenkäyttö nimittää »kääntymykseksi». Johtaakseen kuulijansa siihen Sokrateen täytyi astua askel kerrallaan. Ollen erinomainen pedagogi hän ei laiminlyönyt rohkaista yksinkertaisia kuulijoitaan sillä, että jo pyrkimys ihannetta kohti, pyrkimys paremmaksi ihmiseksi, saa palkakseen siitä johtuvan puhtaan, ylevän ilon. Mutta mitä korkeammalle suurta ihanuutta kohti hänen onnistui oppilaansa johtaa, sitä voimakkaammin hän tehosti, että tosi onni ei ole tyydytyksentunne, joka seuraa hyvettä, vaan itse elämä hyveessä. Hyve ei suinkaan ole ainoastaan onnen tie, ei, vaan hyveen omistaminen itsessään on korkein, vieläpä ainoa todellinen onni.

Sokrateen oppilas Aristippos takertui kuitenkin mestarin puheeseen mielihyväntunteista, jotka seuraavat tietoisuutta siitä, että kehittyy paremmaksi ihmiseksi, ja hän opetti, että nämä mielihyväntunteet ovat hyveen oleellinen osa, että se ihminen elää parhaiten, joka saavuttaa suurimman mahdollisen mielihyvän.

Aristippos erosi Antistheneestä niin paljon, kuin yleensä on mahdollista. Hänen kotiseutunsa oli rikas ja ihmeen ihanalla paikalla sijaitseva Kyrene Afrikan pohjoisrannikolla Ison-Syrtin poukamassa. Siellä hän oli tottunut ylelliseen ja hienostuneeseen elämään ja hänestä oli kehittynyt täydellinen maailmanmies, elämäntaituri ja miellyttävä seuraihminen. Elämä oli hänelle olemassa nauttimista varten. Miksikä — hän kysyy — pitäisi tehdä kyynikkojen tavoin ja kääntää selkänsä kaikelle tämän elämän hyvyydelle pitäen sitä arvottomana? Elämä on antavampaa, jos siitä nauttii niin kauan kuin se kestää; sillä kukaan ei tiedä, mitä epävarma tulevaisuus kantaa helmassaan. Mutta — huomaa — on nautittava järkevästi ja kohtuullisesti. Tähän lisäykseen sisältyy Aristippoksen opin sokratesmainen piirre. Hän ei julistanut lihan evankeliumia, vaan kohtuullista elämäniloa. Mielihyväntunne, jota hän pitää hyveen päämääränä, ei ole laadultaan myrskyisää, vaan sen aateloi aito helleeninen vaatimus: »Kohtuus kaikessa!» On suurempi taito nauttia kohtuullisesti kuin kieltäytyä. Aristippos itse luonnehtii mielihyvän »lempeäksi ja tasaiseksi sielun liikkeeksi», joka toisin sanoin lausuttuna voisi olla elämää sopusoinnussa olemassaolon kanssa.

»Ainoastaan se mielihyväntunne on hyvä, jota ei seuraa katumus», hänen myöskin kerrotaan sanoneen. Älä senvuoksi antaudu nautinnon orjaksi, vaan opi hallitsemaan sitä! »Minä omistan, mutta minua ei omisteta», oli muuan Aristippoksen ajatelma.

Mutta kuulkaamme nyt, miten Aristippos perustelee varoituksensa kohtuuttomuutta vastaan! Sitä on vältettävä — hän sanoo — siksi, että se johtaa nautinnon vastakohtaan, siksi, että sitä seuraa tuska, pahin kaikesta pahasta. Kohtuuton nautinto voi myöskin lopulta kokonaan turmella ihraisen kyvyn nauttia edelleen. Sellaisista syistä intohimot ovat korkeimman hyvän vihollisia. — Perustelu osoittaa kaikkein selvimmin, miten Aristippos on pysähtynyt paljoa alemmalle asteelle kuin korkeinta ihannetta ikävöivä Sokrates.

* * * * *

Varoittavana esimerkkinä siitä, mihin joudutaan, kun kyreneläisten tavoin asetetaan hetken mieliteko kunniasijalle, mainitaan tavallisesti muuan kolmannen vuosisadan kyreneläinen nimeltä Hēgēsías. Hänen mielestään elämä oli niin täynnä tuskaa ja kärsimystä, että hän ei uskonut voivansa saavuttaa sitä autuutta, jonka hänen oppikuntansa asetti elämän korkeimmaksi päämääräksi. Senvuoksi hän piti parhaana vapautua kaikista kärsimyksistä riistämällä henkensä. Hän sai sen johdosta nimen Peisithánatos: »kuolemaan houkuttelija». Tätä pessimististä elämänkatsomustaan hän kehitteli osittain suullisissa esityksissä, osittain kirjoitelmassa, jolla oli kaunis nimi »Itsemurhaaja». Ja hän saarnasi oppiaan niin varmalla vakaumuksella, että Aleksandreiassa, kaupungissa, jossa hän toimi, syntyi oikea itsemurhakulkutauti. Viranomaisten täytyi puuttua asiaan ja kieltää häntä esitelmöimästä.

* * * * *

Kuten stoalainen koulukunta oli kyynikkojen jalostunut jälkeläinen, samoin olivat kyreneläisen suunnan ylevämpiä seuraajia epikurolaiset, jotka ovat saaneet nimensä oppi-isänsä Epikūroksen mukaan. — Epikurolaisella tarkoitetaan nykyjään ihmistä, joka on asettanut hienostuneet nautinnot elämäntehtäväkseen.

Epikurolaisuutta ollaan yleensä kärkkäitä pitämään pelkkänä lihan evankeliumina. Epikuros oli kuitenkin korkeammalla kannalla. Elämän korkeimmaksi hyväksi hän asetti sen nautinnon, joka johtuu siitä, että hiljaisen sielunrauhan tunnelma leviää koko elämän ylle. Hän selittää itse seuraavin sanoin tarkoituksensa: »Sanoessamme, että mielihyväntunne on elämän päämäärä, emme tarkoita sitä hekumaa, jota irstailijat tavoittelevat; vaan me ymmärrämme mielihyvän käsitteellä sitä, että ruumis ei tunne tuskaa eikä sielu levottomuutta.» Henkilökohtaisesti Epikuros oli hyvä ja helläsydäminen ihminen, joka keskellä sairautta ja puutettakin ylläpiti sekä omaansa että muidenkin rohkeutta. Ollen oppilaittensa rakastama ja ihailema ja kuolemansa jälkeen jumaloitu hän tosiaankin oli nimensä veroinen. Se nimittäin merkitsee »auttajaa» tai »lohduttajaa».

Voidakseen elää siinä häiritsemättömän onnen ja hyvinvoinnin tilassa, joka on Epikuroksen ihanne, ihmisen täytyy vapautua kaikesta, mikä voi vaikuttaa häiritsevästi, ei ainoastaan maallisen kärsimyksen pelosta, vaan myöskin kostavien jumaluusolentojen ja kuoleman jälkeisen rangaistuksen herättämästä taikauskoisesta pelosta. Ruumiillista kipua vastaan Epikuros esittää sen lohdutuksen, että »se ei viivy pitkää aikaa lihassamme»; ja sielullisia kärsimyksiä vastaan, joita toiset ihmiset voivat meille aiheuttaa, hän suosittelee sen lauseen noudattamista, joka roomalaisten kielellä kuuluu: »Bene vixit, qui bene latuit: Onnellisena on elänyt se ihminen, joka on elänyt hiljaa ja huomaamatta.» Älköön sentähden kukaan vapaaehtoisesti astuko esiin ja pyrkikö johtaville paikoille yhteiskunnassa! Oikein hyvien ystävien muodostama piiri, joka on perehtynyt totuuden oppiin, on paras suoja kaikkea ulkomaailman taholta uhkaavaa pahaa vastaan. Juuri samoinajattelevien välinen uskollinen ystävyys on todellisen onnen syvin salaisuus.

Ihmisten on kaikkina aikoina ollut vaikeinta, Epikuros sanoo, vapautua jumalien pelosta. Mutta se on vain johtunut siitä, että ihmiset eivät ole tunteneet ilmiöitten luonnollisia syitä ja sentähden ovat etsineet yliluonnollisten olentojen asioihin sekaantumisesta selitystä kaikelle, mitä maailmassa tapahtuu, »aivan kuin arat lapset hämärissä pelkäävät kummituksia».

Onkin kyllä totta, että tieto luonnonilmiöitten todellisesta kulusta on paras taikauskon ja sen aiheuttaman kauhun parannuskeino. Mutta Epikuros menee paljoa pitemmälle: hän tahtoo poistaa kaiken yliluonnollisen, koska se häiritsee rauhaamme.

Tämän tehtävän parhaiten täyttävä maailmanselitys on hänen mielestään Demokritoksen atomioppi. Sekä Epikuros että Demokritos pitivät kaiken pohjana atomien liikkeitä. Jumalilla ei ole mitään tekemistä meidän maailmamme kanssa, Epikuros sanoo. He elävät korkealla eetterissä, omassa maailmassaan, »ylevässä rauhassa, kaukana ihmisten kilvoittelusta.»

Jos meidän siis ei tarvitse pelätä jumalia, niin kuolema on vielä vähemmän kauhistava. Epikuros ei näe kuolemassa mitään kaameata, sillä se on vain hävitys, palaaminen tyhjyydeksi, jota olimme ennen syntymäämme. Molemmat ovat yhtä vähän peloittavia. Hänen saarnojaan kuolemanpelkoa vastaan kannattaa juhlallinen, miltei uskonnollinen paatos, ja koko vakaumuksensa voimalla hän huudahtaa: »Sinä kuolema, sinä et minua liikuta, sillä missä sinä olet, ei minua ole; ja missä minä olen, siellä et ole sinä.»

* * * * *

Painavin epikurolaisuutta vastaan tähdätty moite on sen itsekkyys. Epikuros ei ole milloinkaan jaksanut kohota yksilöllisestä onnenmoraalistaan yleisen onnen aatteeseen. Korkeintaan hän ulottaa sen käsittämään oikeauskoisten epikurolaisten yhdyskunnan. Hän ei milloinkaan stoalaisten tavoin puhu ihmisrakkaudesta; ja ystävyydellekin hän antaa arvoa ainoastaan, mikäli se edistää elämän rauhallisuutta ja miellyttävyyttä. Rakastaessaan ystävää rakastaa itseään eikä toista.

Mutta toiselta puolen Epikuros ei milloinkaan kehoita suvaitsemattomuuteen ja vihaan toisinajattelevia kohtaan. Viisas välittää ainoastaan siitä, mikä voi edistää hänen omaa onneansa. Epikuroksen sävy ei lainkaan ole taisteluunhaastavan tuikea kuten monien kyynikkojen ja stoalaisten. Hänen ihanteensa on elämäniloisempi, eikä hän saarnaa hyvettä omahyväisin ilmein ja otsa synkästi rypyssä.

Ihminen, jota epikurolaiset pitävät viisaana, pakenee rakkautta ja karttaa ystävyyssuhteita hengenheimolaistensa pienen piirin ulkopuolelta, sillä ne vain tekevät hänen onnensa epävarmaksi. Hän ei milloinkaan mene naimisiin, sillä avioliitto tuo mukanaan monenlaisia huolia ja ristiriitoja, joita aiheuttaa yhdyselämä eriluonteisen yksilön kanssa, lasten kiittämättömyys ja heidän särkemänsä toiveet, heidän sairaudestaan tai kuolemastaan aiheutuvat huolet. Naimaton on kaiken sellaisen kärsimyksen ulkopuolella. Epikurolaisuus tarjosi kannattajilleen turvapaikan, johon elämän myrskyjä voi paeta; stoalaisuus sitävastoin oli luja linnoitus sille, joka tahtoi taistella turmeltunutta ajanhenkeä vastaan.

Samasta syystä, josta aito epikurolainen, »viisas» vältti avioliittoa, samasta syystä hänen ei pitänyt milloinkaan puuttua politiikkaan. Siitä seuraa vain loppumattomia rettelöitä. Ei ole toista intohimoa, joka voisi tehdä ihmisen niin onnettomaksi kuin kunnianhimo, ei yhtäkään, joka asettaa onnettoman uhrinsa alttiiksi niin äkillisille muutoksille. Ja valta ja kunnia — mitä siunausta onkaan näin ollen niiden omistamisesta? »Ainoa kruunu, jolla on jotakin arvoa, on viisauden kruunu.» Kuitenkin Epikuros myöntää, että henkilö, joka suorastaan palaa valtiollisesta kunnianhimosta, tekee parhaiten jättäessään sen hillitsemättä ja antautuessaan leikkiin. Ja aikoina, jolloin valtion etu vaatii, että kaikkien kansalaisten on kannettava kortensa kekoon, on viisaankin velvollisuus uhrata rauhansa yhteiseksi hyväksi.

Kirjallisuutta:

Eduard Schwartz, Charakterköpfe aus der antiken Literatur: II Reihe.

Paul Barth, Die Stoa.

Adolf Dyroff, Die Ethik der alten Stoa.

H. von Arnim, Epikur.

Ivar Harrie, Athenare.

E. Joyau, Epicure.