ROOMAN KUNINGASTARUT.

Romuluksen seuraaja oli nimeltään Núma Pompilius. Hänet valittiin kuninkaaksi suuren viisauden ja oikeamielisyytensä maineen perusteella. Hänen ansionaan pidetään roomalaisten jumalanpalveluksen ja uskonnollisten menojen järjestämistä. Jumalanpalveluksen johdon hän antoi pappisvirkakuntien toimeksi. Yhden virkakunnan muodostivat augurit, jotka julistivat jumalien tahdon lintujen lentoa ja muita enteitä tarkkaamalla. Suurta osaa näyttelivät myöskin ne miehet, jotka ymmärsivät selittää uhrieläinten maksan ja muiden sisuselimien merkkejä.

Ajan jumalalle, kaksikasvoiselle Ianukselle, Numa rakensi temppelin, joka pidettiin auki sota-aikana, mutta oli suljettu, kun rauha vallitsi. Numan oman, pitkän hallituksen aikana ei sen portteja tarvittu koskaan avata. Mutta sittemmin sanotaan temppelin olleen suljettuna vain kerran koko Rooman historian aikana aina keisari Augustuksen aikaan asti.

* * * * *

Tullus Hostiliuksessa Rooma sai sotaisen kuninkaan. Vieläpä Alba longankin, Rooman äitikaupungin, kanssa hän joutui sotaan. Molemmat sotajoukot seisoivat jo järjestettyinä toisiansa vastassa valmiina iskemään. Mutta molemmin puolin arasteltiin niin jumalatonta tekoa kuin sotaa äiti- ja tytärkaupungin välillä. Sovittiin senvuoksi siitä, että riita ratkaistaan kaksintaistelulla. Sattuipa silloin niin, että kummassakin sotajoukossa oli kolmoisveljekset, kolme Horātius-sukuista roomalaisessa ja kolme Curiātius-nimistä albalaisessa sotajoukossa. Heidät valittiin taistelemaan ratkaiseva taistelu. Sitä ennen sovittiin, että se kansa, jonka uroot voittaisivat, saisi hallita toista kansaa.

Kun merkki oli annettu, kävi siis kuusi nuorukaista valtoinaan toistensa kimppuun, ja raivoisan kaksintaistelun jälkeen vaipui ensiksi yksi ja sitten vielä toinen roomalainen kuolettavasti haavoittuneena maahan. Kaikki kolme Curiatiusta olivat myös vaikeasti haavoittuneet, mutta nyt oli heitä kolme yhtä vastaan. Riemunhuuto kuului albalaisten leiristä, ja roomalaiset eivät uskaltaneet toivoa enää. Silloin äkkiä ainoa elossa oleva Horatius lähti pakoon. Mutta pako oli hänellä ainoastaan sotajuoni saadakseen vastustajansa eroamaan toisistaan, niin ettei hänen tarvitsisi samalla kertaa taistella heitä kaikkia vastaan. Hän oli itse haavoittumaton ja arveli, ettei kolme albalaista jaksaisi seurata häntä yhtä nopeasti, koska he olivat, mikä helpommin, mikä vaikeammin haavoittuneet. Kävikin niin, kuin Horatius oli laskenut. Hän pysähtyi hetken päästä, ja silloin oli vain yksi vihollisista häntä ahdistamassa; molemmat toiset olivat vielä kaukana. Silmänräpäyksessä hän syöksyi ankaralla voimalla kohti lähintä Curiatiusta ja lävisti hänet. Sen jälkeen hän hyökkäsi roomalaisten rohkaisevien huutojen kiihoittamana lähimmän kimppuun, ja myöskin tämä vihollinen kaatui. Ja kun viimein kolmas Curiatius vaipui hengettömänä maahan, silloin voittajien riemu täytti ilman. Alba longa alistui nyt Rooman herruuteen — sanotaan tarussa.

Ylpeänä voittoisa Horatius palasi sotajoukon etunenässä Roomaan. Kolmen Curiatiuksen varusteita kanneltiin hänen edellään. Kaupungin portilla kohtasi hänet sisarensa, joka oli kihloissa yhden Curiatiuksen kanssa. Kun sisar huomasi veljen voitonmerkkien joukossa sulhasensa verisen puvun, jonka hän itse oli ommellut, hän alkoi ääneensä itkeä ja valittaa. Raivoissaan Horatius hyökkäsi silloin kohti sisartaan ja kaatoi hänet miekallaan, huudahtaen: »Käyköön näin jokaisen roomattaren, joka suree vihollisen kaatumista!»

Mutta tämä voittajan hirvittävä teko vaimensi roomalaisten riemun; ja niin suuret kuin Horatiuksen synnyinmaallensa tekemät palvelukset olivatkin, hänet asetettiin oikeuden eteen ja tuomittiin kuolemaan. Kuitenkin kansa armahti häntä hänen vanhan isänsä rukouksien vuoksi, että häneltä ei riistettäisi viimeistä lasta. »Voisitteko todellakin nähdä tämän nuorukaisen hirsipuuhun sidottuna ja ruoskaniskujen kiusaamana, tämän nuorukaisen, jonka te, roomalaiset, äskettäin näitte kulkevan kaikkien ylistämänä senvuoksi, että hän oli pelastanut teidän kunnianne?» isä huudahti.

Horatiuksen rikkomus täytyi kuitenkin sovittaa puhdistusuhrilla, ja rikollinen sai »käydä ikeen alatse», jonkinmoisen hirsipuun, joka muuten pystytettiin voitettujen ja vangittujen vihollisten häpäisemiseksi.

* * * * *

Servius Tullius oli sen kuninkaan nimi, jonka sanotaan järjestäneen ja vakiinnuttaneen Rooman valtiolliset olot, kuten Numa oli vakiinnuttanut uskonnolliset menot. Hän pani toimeen yleisen verotuksen ja asekuntoisen väestön tarkastuksen. Tarkastus tapahtui joka viides vuosi Marskentällä Tiberin varrella; ja tarkastuksen jälkeen uhrattiin yksi sika, yksi lammas ja yksi härkä[135] niiden rikosten sovittamiseksi, joita Rooman kansa oli tehnyt viiden viimeisen vuoden kuluessa.

Silmällä pitäen varallisuutta ja siitä aiheutuvaa erilaatuista sotapalvelusta ja verovelvollisuutta Serviuksen kerrotaan jakaneen kansan viiteen luokkaan ja jokaisen luokan senturioihin. Tämä jako oli voimassa sekä taistelukentällä että Forumilla, missä kansankokous pidettiin. Käsitteet sotajoukko ja kansalaisto vastasivat toisiaan senvuoksi niin täydellisesti, että asiainkäsittely kansankokouksessa oli hyvin sotilaallista järjestykseltään. Kansankokouksessa oli jokaisella seuturialla yksi ääni. Senturioiden lukumäärä oli 193, mutta niistä kuului enemmän kuin puolet — 98 — varakkaimpiin. Jos nämä olivat yksimielisiä, niin he siis sanelivat kansankokouksen päätökset. Tuskin koskaan tapahtui, että tarvitsi antaa viidennen luokan äänestää. Serviuksen valtiomuodon tulos oli siis kuten Delbrück sattuvasti sanoo, »demokraattisiin muotoihin naamioitu aristokratia.» Sekä Delbrück että toisetkin nykyaikaiset tutkijat, kuten Beloch, luulevat kuitenkin tämän kansan jaoittelun suoritetun paljoa myöhäisemmällä ajalla.[136]

Ylimyksellinen yhteiskunta-aines oli myöskin kuuluisa Rooman senaatti: »vanhojen neuvosto», joka vastasi Spartan samannimistä laitosta ja Ateenan areiopagia. Senaatti kokoontui kuuriassa, eräässä julkisessa rakennuksessa Forumilla. Kunnianarvoisan neuvottelukunnan muodosti kolmesataa miestä, jotka oli valittu viisaimmista ja kokeneimmista kansalaisista. »Vakavuudessa ja valtioviisaudessa, yksimielisyydessä ja isänmaanrakkaudessa, vallankäytössä ja horjumattomassa rohkeudessa Rooman senaatti oli parhain valtiollinen järjestö, mitä koskaan on ollut», sanoo Mommsen. »Se oli 'kuningasten kokous', joka ymmärsi taidon yhdistää itsevaltaisen tarmon uskollisuuteen tasavaltaa kohtaan. Ei koskaan ole valtiolla ollut lujempaa ja arvokkaampaa edustusta kuin Roomalla parhaimpana aikanaan senaatissaan.» Joskin tätäkin laitosta omat puutteellisuutensa haittasivat, on kuitenkin tosiasia, että »roomalaiset ovat paljoa kauemman aikaa, kuin yleensä on kansoille suotu, kyenneet senaatissaan toteuttamaan suurenmoisimman kaikista ihmistöistä: viisaan ja onnellisen itsehallinnon.»

* * * * *

Servius Tulliuksella kerrotaan olleen kaksi Tullia-nimistä tytärtä. Vanhempi tytär oli lempeä ja hiljainen, nuorempi kiivas ja intohimoinen. Servius Tullius naitti kummankin Tarquiniusten perheeseen kuuluvalle serkulleen. Vanhempi Tarquinius oli luonteeltaan väkivaltainen ja kunnianhimoinen, mutta nuorempi rauhaarakastavainen ja lempeä. Servius arveli, että oli parasta yhdistää vastakohdat toistensa kanssa, niin että toisen lempeys tukahduttaisi toisen kiivauden.

Mutta tuli ei ole veteen yhdistettävissä. Pian näyttäytyi, että vanhempi Tarquinius ja nuorempi Tullia olivat etsineet ja löytäneet toisensa. Heitä molempia poltti kunnianhimo, ja nuorempi Tullia nimitti ihaillen vanhempaa Tarquiniusta oikeaksi mieheksi. Enemmän kuin sattumalta näyttää, että nuorempi Tarquinius ja vanhempi Tullia kuolivat heti toistensa jälkeen ja että lesket menivät naimisiin keskenään.

Tämän jälkeen kuningas Servius ei voinut tuntea enää oloansa turvalliseksi, sillä hänen tyttärensä kiihoitti yötä päivää miestänsä syöksemään isänsä valtaistuimelta. Lopulta Tarquinius ei epäröinyt raivata tietä valtaan murhaamalla appensa. Hän oli seitsemäs järjestyksessä Rooman kuninkaista.

* * * * *

Mutta rikos synnyttää rikoksen. Niin pian kuin Tarquinius oli tullut kuninkaaksi, hän surmautti ja ajatti maanpakoon joukon henkilöitä, joiden hän epäili olevan Serviukselle uskollisia. Toiset, joiden omaisuuden haltijaksi hän halusi tulla, hän antoi tuomita menettämään kaiken, mitä he omistivat. Muutenkin hän hallitsi niinkuin ei senaattia eikä kansankokousta olisi ollut olemassakaan. Hänestä oli tullut yhtä ilkeä ja halpamainen itsevaltias kuin pahamaineisimmat kreikkalaiset tyrannit. Vallanhimonsa ja vääryyksiensä takia hän sai lisänimen Superbus: ylimielinen.

Pian kukaan ei tuntenut itseään turvalliseksi tyrannin takia. Hänen oman sisarensa poika Iúnius Brutus vältti kauhean enonsa huomion vain siten, että hän tekeytyi heikkoälyiseksi. Tarquinius antoi hänelle senvuoksi haukkumanimen Brutus, joka merkitsee »houkkio», ja siihen nuorukainen tyytyi — hyvän asian vuoksi.

Mutta ei ainoastaan Tarquinius itse, vaan myöskin yksi hänen pojistaan, nimeltään Sextus Tarquinius, joutui yleisesti inhotuksi. Irstas nuorukainen alkoi tulisen kiihkeästi himoita erään serkkunsa vaimoa, kaunista Lucrētiaa. Lopuksi hän loukkasi vierasoikeuden velvoitusta ja pakotti Lucretian väkivallalla aviorikokseen. Ensiksi hän uhkaili vaimoa paljastetulla miekalla. Mutta tämä ei pelännyt kuolemaa. Silloin hän taivutti hänet pirullisella uhkauksella, että hän murhaisi jonkun orjan ja kantaisi sitten alastoman ruumiin vaimon viereen vuoteeseen sekä teeskentelisi kostavansa Lucretian puolison loukatun kunnian puolesta. »Tämä hirvittävä uhkaus», Livius kertoo, »voitti muutoin taipumattoman viattomuuden. Ylpeänä siitä, että oli voittanut naisen kunnian, Tarquinius matkusti pois.»

Seuraavana päivänä Lucretia pyysi isäänsä ja puolisoansa, joka oli sotaretkellä, saapumaan hänen luoksensa kotiin, kummallakin luotettava ystävä seurassaan. Miehet tapasivat Lucretian kielin kertomattoman epätoivon vallassa ja saivat hänen omasta suustaan kuulla kauhistuttavan kertomuksen siitä, mitä oli tapahtunut. »Kuitenkin», hän lopetti, »on ainoastaan ruumis häväisty — sielu on puhdas. Kuolemani tulee olemaan sen todistaja. Mutta luvatkaa nyt minulle kättäni puristaen, että roisto ei jää rankaisemalta!» Sen jälkeen hän veti esiin tikarin ja syöksi sen suoraan sydämeensä.

Brutus, joka myöskin oli läsnä, tempasi tikarin haavasta, nosti sen kohti korkeutta ja huudahti: »Minä vannon tämän veren kautta ja minä otan teidät, jumalat todistajiksi siihen, että minä tästä hetkestä alkaen miekalla ja tulella, kaikella, mikä on minun vallassani, vainoan Tarquinius Superbusta, hänen jumalatonta puolisoaan ja koko hänen sukuaan, ja että minä en koskaan salli, että he tahi jotkut toiset hallitsevat Roomaa kuninkaina.»

Kun Sextuksen konnantyö tuli tunnetuksi, pääsi koko Rooman väestöltä suuttumuksen parkaisu. Sanoin, jotka leiskuivat vihaa Tarquiniusten monien hävyttömyyksien takia, Brutus puhui Forumilla kansalle ja mukaansa temmaten sai kansan päättämään, että kuningas pantaisiin viralta ja hänen perheensä ajettaisiin maanpakoon. Näiden tapausten arvellaan sattuneen vuonna 509, siis suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin tyranni Hippias syöstiin vallasta Ateenassa.

* * * * *

Nykyaikainen historiantutkimus on taipuvainen näkemään Tarquiniuksen karkoittamistarussa satuaihein kaunistellun kertomuksen Rooman vapautumisesta etruskien vallanalaisuudesta. Nykyjään aivan yleisesti nimittäin kallistutaan siihen mielipiteeseen päin, että Rooma on alkujaan ollut etruskilainen kaupunki.[137] Se olisi syntynyt siten, että Tarquiniusten johtamat etruskit valloittivat Tiberin varrella olevat alkuperältään latinalaiset kylät, jotka tällä tavoin niin sanoaksemme pakotettiin yhtymään kaupungiksi. Oikeita kaupunkeja ei nimittäin vanhimman ajan Italiassa olisi pitänyt olla tätä ennen muilla kuin etruskeilla ja kreikkalaisilla. Vuoden 509 vallankumouksessa ilmeni näin ollen kansallis-latinalainen vastavaikutus etruskien herruutta vastaan. Itse nimi Rooma on kenties etruskinkieltä, ja samoin monien vanhimpien roomalaisten sukujen nimet, jotka me tunnemme. Monet roomalaiset valtiolliset ja uskonnolliset tavat ja menot ovat myös alkuperältään etruskilaisia.

Että Tarquiniusten suku on hallinnut Roomassa ja tullut sieltä karkotetuksi, sitä otaksumaa tukee se seikka, että luullaan löydetyn heidän sukukuntansa etruskilaisessa Cæren kaupungissa, jonne he maanpakoon ajon jälkeen pakenivat. Näin ollen johtuu asettamaan Rooman vuonna 509 suoritetun vapauttamisen etruskilaisesta tyrannista ja hänen hallitsijasuvustaan lähinnä etruskien yleisen takaisintunkemisen yhteyteen, joka takaisintunkeminen saavutti huippukohtansa etelässä kreikkalaisten ratkaisevassa voitossa Kymen luona vuonna 474 e.Kr. Tässä historiallisessa yhteydessä Rooman vapautus on paremmin selitettävissä.[138]

Rooma muuttui nyt tasavallaksi, ja Brutus otti kansalta pyhän lupauksen, ettei se enää koskaan kärsisi kuningasta. Korkein valta annettiin sen sijaan kahdelle konsulille, jotka kuten Ateenan arkontit, kansankokous oli valinnut vain vuodeksi kerrallaan. Vallan ja mahdin merkkeinä astui konsulien edellä, kun he olivat virantoimituksessa, kaksitoista liktoria, kullakin kirves raippanipussa.[139] Selvemmin kuin sanoin ilmaistiin näin, että konsuleilla oli valta ruoskituttaa tai mestauttaa jokainen, joka yritti vastustaa heitä. Jälkimmäinen vallankäyttöoikeus tuli kysymykseen ainoastaan sodassa. Rauhallisissa oloissa oli raipparangaistus kyllin tehoisa pitämään voimassa kunnioituksen konsulin virkaa kohtaan. Voi helposti kuvitella, miten kauhistavan voimakkaasti täytyi vaikuttaa kansaan, kun se alituisesti näki kahdentoista pyövelin havainnollistuttavan valtion mahtia ja voimaa, pyövelien, jotka olivat varustetut vitsoilla raipparangaistukseen ja terävillä kirveillä mestaamaan jokaisen, joka nousi korkeinta virkamiestä vastaan. Ei ihme, että roomalaisia hallitsi kaiken hillitsevä kuri ja valtion kaikkivaltaan alistumisen taju. Konsulien valta oli kuitenkin rajoitettu siten, että heidän virka-aikansa loppui vuoden perästä, sekä siten, että heitä oli kaksi ja siten pitivät silmällä toisiaan.[140]

Kirjallisuutta:

R.A.L. Fell, Etruria and Rome.