VIII.

VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.

Pierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään ja keltainen hammasrivi loistaen. — Häntä inhotti kajota tuohon ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa, jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. — Cottet huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. — Cottet soitti ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.

— Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.

— Eräs kalastajalaiva, kuului vastaus.

— Onko se laiturissa?

— Se lähti viisi minuuttia sitten.

Cottet oli vähällä kirota.

— Onko satamassa jotakin torpedovenettä? hän jatkoi.

— On, kaksi. Ja N:ossa 24 on höyry päällä. Mutta…

Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.

— Tiedättekö, missä torpedoveneet sijaitsevat? hän kysyi ohjaajalta.

— Tiedän kyllä, tämä vastasi. Pääsette sinne muutamassa minuutissa.

— Ajakaa, niinkuin piru olisi kintereillä, Cottet kiljasi.

Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.

— Seis, Cottet huusi, heiluttaen sähkölamppuaan.

— Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?

Cottet puri huultaan.

— Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte iloita. Joka minuutti on kallis.

Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi kevyen aluksen kannella. — Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.

— Tämä on vastoin ohjesääntöä, hän sanoi. No — mitä siis tahdotte?

Salapoliisi ei menettänyt malttiaan.

— Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa, mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.

— Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi terävästi.

— Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin vain hirtetyn miehen.

— Sepä pirua!

— Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30 hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta kuin puoli tuntia.

— Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan epäluuloisella äänellä.

— Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja…

Nuori meriupseeri muuttui yhtäkkiä. Hän juoksi täyttä vauhtia keulaan.

— Nimenne? hän kysyi melkoista ystävällisemmällä äänellä.

— Cottet!

— No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti! Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.

— He ovat koko joukon edellä.

— Puh! Me ajamme 25 peninkulmaa.

— Mutta motorivene kai voi piilottautua jonnekin?

— Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei… Kapteenin käytös muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.

— Mitä tarkoitatte? Cottet kysyi jännityksellä.

Kapteeni ei vastannut.

— Minusta näyttää tulet käyvän niin hämäriksi, salapoliisi jatkoi.

— Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti rupesi käymään hiljempaa.

Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.

— Meneekö tämä nopeasti? hän mutisi ihmetellen.

Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.

— Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan alle.

Mutta äkkiä hän heristi korviaan.

Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton meri-eläimen sydämentykytys.

— Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi irti ja hävisi jälleen sumuun.

— Pysähdyttäkää siellä, kapteeni ärjäsi. Tasavallan nimessä.

Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa eteenpäin!

— Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja nenä tallella, seuraamme sitä.

Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.

— Hyvästi, herra kapteeni. Ja terveisiä Pierre Cottet'lle!

Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen

Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.

Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä, joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.

Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat ilta-auringon valossa.

— Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi hänen hengestään tällä hetkellä.

— En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole kiusaa.