XXIX.

COTTET PARISISSA.

Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.

Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.

Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista. Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta — "never mind", niinkuin englantilainen sanoo — täällä hän nyt istui Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.

No niin — hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain perusteeton epäluulo.

Mutta sittenkin — —

Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen kautta Gare St. Lazaren asemalle.

Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään, ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.

Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.

Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.

Aivan oikein — nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen, että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall, niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.

Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti englanninkielellä:

— Missä Hôtel d'Orsay on, Ambroise?

Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis näköala Tuilleriain puistoon.

Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle. Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.

Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.

Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat astuivat autosta hotellin edustalla.

Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta. Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta poliisin puolelta.

Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.

Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin vakoojiksi.

Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui, asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.

Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet, joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän esiintymisen.

Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.

Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan että Englannin poliisi oli jäljillä.

Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat täynnä merirosvojen aarteita.

Niin — nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian, että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät hirsipuussa, joka ikisen.

Ambroise liikahti ja nousi äkkiä istumaan.

— Etkö sinä nuku? hän kysyi hieroen silmiään.

— En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma rakas poikani.