XXXIV.

SANKARITAR.

Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin vähän vaihtelua.

Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.

— No, vie sun helvetti, nyt taas koputettiin!

Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla loruillaan ja kaikilla arveluillaan…

Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin nuori ja taajaan hunnutettu nainen.

Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.

Hän nousi nopeasti, ja kohteliaasti kumartaen viittasi tulijaa istumaan.

— En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien ihanimpina.

— Mutta ettekö te olekin…? sihteeri sopersi.

— Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.

— Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne ja nyt… Mutta kuinka…

Edna Lyall puristi silmistään esiin kyyneleen. Se oli hänelle helppo asia.

— Tom Murphy raukka, hän kuiskasi.

— Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko hänet ampuivat?

— Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa selityksen sir Edwardin läsnä ollessa… Luulen voivani tehdä isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.

— Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire, mutta niin kauniille naiselle…

Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle naiselle vastaanottoa.

Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.

Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.

— Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa… Olette luultavasti selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?

— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa hänen alas luoduista silmistään… Mutta olen saanut kalliisti maksaa ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward…

Suuri valtiomies kumartui eteenpäin.

— Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavana.

Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen tuohon mahtavaan mieheen.

— Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että — isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!… Mutta toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.

— Kuinka niin? sir Edward kysyi hyväntahtoisesti.

— Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli ampunut lentokoneen.

— Jouduitte siis saksalaisten käsiin. Kuinka ne kohtelivat teitä?

— Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan…

— Ette kai tarkoita, että joku itävaltalainen sotalaiva olisi…

Näyttelijätär pudisti päätään.

— Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene, jolla ei ole isänmaata — merirosvo…

— Kuinka?

— Sen nimi oli "Hai".

Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa laivassa.

— Sepä merkillistä… kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!

Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä, jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.

Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.

— Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte jäljille.

— Niin, luulen, että hän tunsi minut ulkonäöltä "Empirestä".

— Minkä näköinen hän oli?

— Se oli harvinaisen pitkä ja harteikas mies. Hän näytti irlantilaiselta.

— Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.

— Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan, että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla.

— Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!…

Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovelle koputettiin.

Sihteeri tuli huoneeseen.

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä asiassa.

— Ei ole aikaa!

— Hän sanoo sen olevan erittäin tärkeätä.

— No, mikä mies se on?

— Hänen nimensä on Ralph Burns.