XXXVIII.

SUNNUNTAI CORNWALLISSA.

Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.

Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.

Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.

Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet, ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä, ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien toimitukset — sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta — olivat kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa. Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.

Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi — erinäisiä kauniita ja moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!…

Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista, ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.

Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen. Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.

Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.

Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle miesraukalle.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle hyvästä sydämestänne.

Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.

— Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän ystävällisesti… ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne. Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.

Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni, mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.

Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.

Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.

Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.

Vihdoinkin — kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.

Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän, mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä virrellä.

Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.

Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille. Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa räikeään epäsointuun.

Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat tulleet itse paratiisista.

Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen. Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain verenhimoisesta julmuudesta…

Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.

Eikä Merthenin seurakunta ollut koskaan kuullut niin kaunista puhetta.