XVIII.

RALPH BURNS.

Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it" seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.

Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista, vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa, eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa väreissä kuin muuten.

Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle, niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin, kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan. Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen, nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua puuta vasten.

— Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän, kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.

Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret, sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin jalkainsa alla.

Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä seisoi kolme — neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi heistä nyökkäsi tulijalle.

— Hyvää huomenta, Burns, hän sanoi iloisesti. Liikutko asioilla?

Pitkä mies tilasi Manhattan-cocktailin.

— Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi leveitä hartioitaan… Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa… Minä näännyn, Jones hyvä.

— No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.

Burns joi cocktailinsa,tyytymättömästi murahtaen.

— Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli… Yksinpä anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä sinä arvelet?

— Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa. "Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.

Burnsin voimakkaat sieramet rypistyivät halveksivasti.

— En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.

— Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa… Ei ole lainkaan varmaa, että kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.

Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen. Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen Burnsin suunnattomiin hartioihin.

— Oletteko Ralph Burns Scotland Yardista? poika kysyi. Burns nyökkäsi.

— Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma… Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs, joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja silloin minä ajattelin…

— No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.

Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy. Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.

— No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä, mitä sähkösanomia sinä saat?…

Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja riensi ulos.

Hänen virkaveljensä katsoi synkästi hänen jälkeensä ja meni hänkin ulos.

Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen — niin ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli sen.