XIII.

KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.

— Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi masentuneella äänellä… ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä… Well, käskin perämiehen varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He nostivat kauhean metakan, mutta…

Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun verran.

Kun muuan amerikalainen nainen kiljasi:

— Enkö sitten saa pitää mitään? niin eräs ryöväreistä vastasi:

— Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se ole suinkaan vähän arvoinen…

Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja, mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei ollut 100 neljännespeninkulman alueella.

Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.

Kapteeni Sullivan rykäsi.

Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.

— Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.

Sullivan nyökkäsi innoissaan.

— Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin ymmärtää, oli se saksalainen II luokan torpedovene. Olen katsellut ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape Clearin ryövärilaivassa.

— Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.

Kapteeni Sullivan pudisti päätään.

— Piru minut periköön — anteeksi, että kiroilen! — jos ne eivät olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.

Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi harvakseen:

— Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut irlantilaisia?

— Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.

— En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.

Sullivan pudisti paksua päätään.

— Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.

— Oliko muita tuntomerkkejä? meriministeri kysyi.

— Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama… Mahdollista on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset säikähyttää hengiltä.

— Muistatteko hänet? kapteeni Sullivan, sir Percy kysyi.

— En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. — Meriministeri nousi.

— Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua rikoksiaan.

Sullivan nousi, kumarsi nöyrästi ja astui kiiruusti ulos huoneesta.

Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

Viimein amiraali Fischer keskeytti äänettömyyden.

— Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.

— Mutta jos hän pääsee? sir Percy murahti.

— Niin on vain yksi keino jälellä, meriministeri virkkoi.

— Ja se on? molemmat amiraalit kysyivät kuin yhdestä suusta.

— Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori ammatissaan. Mutta hän tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta…

— Hänen nimensä? sir Percy kysyi uteliaana.

— Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on Ralph Burns.