XXX.

ENSIMÄINEN VAROITUS.

Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6, pariskunta oli jo ylhäällä.

Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella, naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua, nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.

— Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti. Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä…

— Kyllä toimitetaan, rouva, Cottet keskeytti hänet, kumartaen kohteliaasti.

Hän otti vaaleanpunaisen pikku kengän käteensä ja poistui huoneesta.

Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin huumannut hänen sieluaan. Se kuului:

"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto…"

Cottet vaipui syviin mietteisiin, seisoen pikku kenkä kädessä.

Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän — köyhä, tuntematon ranskalainen — pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona läpi sodan pauhun.

Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.

Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli huumautunut onnestaan — ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta…

Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa eteen, katsoen kelloaan.

— Eikö sinulla ole toisia kenkiä? hän kysyi hieman kärsimättömästi.

— On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun…

Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.

— Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole liian vähissä vaatteissa…?

— En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan kerro mieluummin suunnitelmistasi!

Hän heittäytyi sohvalle ja katsoi miestään kaihoisin silmäyksin.

Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.

Kun hän ei vastannut, katseli Edna välinpitämättömästi.

— Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen haaveksivasti kattoon;… tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että…

— Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta… Niin kauan kuin kukaan ei tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen vaikutuksilta.

— Mutta voiko siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka Pleymin varoitusta.

— Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle: koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa — sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.

— Lentolaiva siis?

— Niin — jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.

Edna tuskin kuuntelikaan häntä…

— Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan ainoastaan sinusta ja sinun… Sinä pidät minua varmaan hirveän tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta keksinnöstäsi.

Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. — Senkin häjy poika, hän kuiskasi.

Ambroise punastui mielenliikutuksesta.

— Mitä siis tahdot? hän virkkoi käheästi.

— Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka se olisi mahdollista?

— Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani…

Hän pysähtyi yhtäkkiä. Häntä kadutti avomielisyytensä.

— Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni keltanen kiilto…

— Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden katseensa alas…

Ovelle koputettiin.

Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.

— Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä supistuivat ja katseensa valpastui…

— Olen aina ollut hermostunut, Edna virkkoi vaikertaen.

Koputettiin uudestaan.

— Sisään, Vilmart huusi. Huoneeseen astui Cottet.

— Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi. Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen määrä tulla kello puoli kymmenen.

Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut mitään kynsien hoitajaa.

Mutta äkkiä hän oivalsi.

— Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti… Rakas Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.

— Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven… Tätä tietä, rouva, hän jatkoi, osottaen käytävälle.

… Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä tähden, sitä hän ei voinut selittää — hermostunutta levottomuutta, joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran varoitushuudon.