XLIII.
Tahvo Partio translation
MYÖHÄINEN VIERAS.
Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin kokonainen keijukaismaailma.
Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa…
Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton. Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa hänen ilonsa.
Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen asemassaan.
Olivathan lehdet sen sanoneet. Hän oli sankari.
Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle avoin.
Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hänhän oli naimisissa.
Naimisissa!… Hän nauroi sille ajatukselle.
Mutta hän säikähti omaa nauruaan. Se kaikui niin ontolta ja kummalliselta.
Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:… Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin tahansa jalkanne astuttekin!
Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.
Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli elossa… Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla? Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli voidessaan täyttää ne!
Mutta sittenkin — tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu naimisiin — hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.
Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa hyvin…
Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.
Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.
Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.
Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli ravistanut päätään ja valittanut kovin!…
No niin — mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili häijysti, sitten hän ummisti silmänsä… Ja todellisuus alkoi verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet avautuivat kevyesti… Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän — niin, aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa, missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!…
Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi. Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.
Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan — olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen aseensa varmuutta.
Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.
Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen jääkylmäksi kauhusta.
Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon. Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen tuolin kaatumiseksi.
Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten hän väänsi sähkönappulaa.
Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.