VII.

SUUREN NOSTORANAN TAKANA.

— No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?

— Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50 miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät ranskalaisen salapoliisin ympärille.

— Ja mitä teette Guernseyssä?

— Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? — Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut, ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa ympärillään oleviin naamoihin.

Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä, kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon ja Neapelin merimieskapakoissa, — olipa joukossa muutamia semmoisia mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. — Ja kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.

Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi salapoliisin päästää heidät menemään.

— Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän. — Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan silmiin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.

— Salapoliisi kohautti olkapäitään. — Sen kai itse parhaiten tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. — Lähdemme täältä tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka lontoolaisille.

— Menkää, salapoliisi komensi vastenmielisesti.

Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.

Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. — Hitto ties', mitä Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia. Siihen oli kirjoitettu:

"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.

Jerôme-vaari."

Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.

Pierre Cottet ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa, mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. — Hänet oli vallannut eräänlainen levottomuus. — Eiköhän hänen olisi ollut paras pidättää noita salaperäisiä kalastajia?…

Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä, ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota tarvittiin, tapahtui Belgiassa.

Mutta kuitenkin — Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki — ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa. Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.

Etäältä kuului sanomalehtipoikien huutoja.

Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään. Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.

— Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. — Mutta mies ei vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä kuin Cottet'n.

— No, mies hyvä, salapoliisi virkkoi, mitäs sinä täällä hommaat?

Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi tuon äänettömän miehen kasvoja.

Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.