XXXIII.

BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.

Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.

Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.

Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla. Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:

Parmentier.

Ei mitään muuta.

Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.

Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos vanha, virnistävä pää.

— Ketä etsitte? kysyi käheä ääni.

— Parmentier'ta, nuori mies vastasi.

— Konttori avataan vasta klo 12, ja…

— Tuon terveisiä François'lta, Vilmart keskeytti äreästi…

Vanhus vilkastui heti. Virkkamatta sanaakaan, hän avasi portin.

Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään. Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa. Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso, paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan poikki ja avasi erään oven.

— Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta. Koputtakaa kolme kertaa — nopeasti peräkkäin!

Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta: astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.

Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali, puoleksi konttori.

Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi. Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän umpimielisyyden ja tahdonvoiman.

Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan vierastaan vastaan.

— Oletteko te Ambroise Vilmart? hän kysyi hillityn lämpimästi.

Belgialainen nyökkäsi.

— Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä monta tuntia.

Ambroise katsoi häntä ihmetellen. — Oo, meillä on omat tapamme, Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?

— En ole koskaan nähnyt häntä, Ambroise virkkoi itsekseen.

— Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.

Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.

— Mistä syystä nauratte? pikku pankkiiri kysyi.

— Nauroinko minä…

— Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua… Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?

— Onpa kylläkin! Ambroise vastasi.

Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään. Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa välistä.

Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta ruumiinsa.

Ambroisen vaiettua pankkiiri kumartui häntä kohti.

— Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla. En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma. Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä, mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero. Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa… Ja Anstey on liian veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä… Josias Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin rotta loukkuunsa… Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään oma pikku maailmansa.

Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta. Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles, jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen: mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä sitten?

Ambroise oli noussut.

— Minun täytyy mennä Lontooseen, hän sanoi.

— Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.

Nuori mies oli äkkiä kalvennut. Joku ajatus oli noussut hänen aivoihinsa.

— Hän tietää liian paljon, hän virkkoi käheästi.

Parmentier ei katsonut häneen.

— Oletteko ilmaissut hänelle jotakin? Tietääkö hän "Hain" piilopaikan?

— Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän aseen.

Parmentier tuijotti ulos hämärään.

— Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen käsissä… Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa 10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte kyllä kostaa… Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme, kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä "Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön silmällä naista.

— Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina. Ja merkkikieli on kielletty.

Parmentier hymyili hieman ivallisesti.

— Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.