XXXIX.

LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.

Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella äänellään.

Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin valloilleen päästetty vuolas virta — kauan pidätetty vesijoukko, joka vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.

Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille, ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet, että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?…

Ah — arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.

Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten kalinaa ja melua.

Ja mitä se oli?

Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja kirkollisessa vaatetuksessa — ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa — ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.

Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Päinvastoin!

Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.

— Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain" orangutangi.

Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka pysyi tyynenä.

Ja se oli Pekka Pleym.

Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.

Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia — sitten hän jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin suutaankin.

Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää, mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.

Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin. Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin toverinsakin.

Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.

Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.

* * * * *

Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.

Pekka Pleym katseli ympärilleen ihmetellen.

Vanha pappi astui aivan saarnatuolin luo.

— Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan huonetta tahrittako verellä.

Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin maininkien pauhu.

— No, tulkaa nyt, pappi vanhus rukoili uudestaan.

— Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten saarnatuolin laidalle.

— Jumalan tähden, pappi kirkasi. Mutta se oli myöhäistä.

Pekka Pleym oli syössyt kivilattiaan.

Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen. Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.