XXIII.
Tahvo Partio translation
KOSINTA.
Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25 neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs "Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja. Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut. Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta uhkarohkeasta merisissistä.
Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen matka-arkku.
Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili. Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, — oli synti sanoa, että "Haissa" ei osattu olla ritarillisia.
— En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia. Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis… mutta vähän sinnepäin…
Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen hämmingistään.
— Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos käytän brasilialaisen hameita?
Ambroise kiivastui.
— Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.
Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret & Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.
Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita. Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.
Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.
Ne olivat hänen — kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä monella, monella numerolla.
Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut hyttiin astunutta nuorta belgialaista.
Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.
— Sopivatko? hän kysyi.
Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua, ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä… Mutta hän malttoi pian mielensä.
— Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean, tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin — sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää kuolemanhyppyä.
— Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä. Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden… Mutta en tiedä, voinko ottaa vastaan teiltä kaikkea tätä.
Belgialainen näytti tyytymättömältä.
— Tehän olette loukkaantunut niistä, hän sanoi lyhyesti.
Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä. Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.
— Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun päivälliselle, hän lausui ystävällisesti — hyvin mielissään siitä, että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.
Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta oikeaan tai vasempaan.
— Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän virkkoi kulmiaan rypistäen.
Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä, joitten suun sai tukkoon namusilla.
— Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.
Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.
— Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä. En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut… Otaksun myös, että Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.
Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:
— Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä rakastan teitä.
Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.
— En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen hänen vaikenemistaan… Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?… Mutta täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä, kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä tähti…
Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan, joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.
Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista, karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa kyllä tulisi.
— Enhän lainkaan tunne teitä, hän kuiskasi.
— Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään muuta kuin se, minkä näette edessänne — uhkarohkea, rikolliseksi syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat, seikkailut loistavat vanavedestämme — ihanaa elämää sille, joka on nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.
— Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:
— Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä niin nuori… Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä naimisiin ilman papin vihkimistä.
Hän iloitsi tästä hyvästä keksinnöstä ja vilkaisi salaa kosijaansa.
Ambroise raukka oli sangen onnettoman näköinen.
Silloin kuului käytävän ilmaventtiilistä lempeä ja levollinen ääni.
— Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla. Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa… Voimme ryhtyä toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.