XVII.

NÄYTTÄMÖN TÄHTI.

— Olette englantilainen? nuori nainen kysyi kääntyen Dick Ansteyhin.

Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa pikku englannittareen.

— Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se on hyvää hermostumisessa.

— En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en ole semmoinen, kuin luulette.

Anstey hymyili.

— Ette, sen näkee teistä, hän sanoi.

Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä. Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.

— Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti, joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa iltaruskossa.

— Oli, Anstey vastasi.

— Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä kansallista yhtenäisyyttä.

Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana, joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli nähnyt vain miesten katseissa.

— Ettekö sure ystävänne kuolemaa? hän kysyi tutkivasti.

Neito kohautti olkapäitään.

— Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.

— Ehkä hänen sydämensä oli parempaa ainetta? Anstey tuumi itsekseen.

Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa oli hienoista ivaa.

— Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta… Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä…

— Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi… Emme kuulu mihinkään laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu. Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin takaisten herrojen kanssa.

— Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli… Loppujen lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.

— Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen nainen, mutta me teemme miesten työtä — vapaitten ja riippumattomien miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.

Neito mietti hetkisen.

— Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.

Anstey kohautti olkapäitään ja huiskahutti kädentynkäänsä.

— Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä… Tämän laivan kaikkein pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta… Tämä laiva on hänen kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät. Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.

— Hänellä on kaunis ääni.

— Ja kaunis sielu.

— Onko hän englantilainen?

— Ei, ikävä kyllä. Muuten hän olisi ollut Yorkin piispana…

Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.

— Ja kuka te sitten olette, neiti? Anstey kysyi äkisti.

Englannitar säpsähti, mutta malttoi nopeasti mielensä.

— Se kai ei vaikuta asiaan, hän viimein vastasi.

— Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti. Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.

Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului väkinäiseltä.

Anstey katsoi häntä tarkkaavasti.

— Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?

— Mutta kuinka te voitte tietää?…

— En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään… Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna Lyall Empire-teatterista — 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen "principal boy"?…

Nuori nainen nyökkäsi myöntäen.

— No, oletteko nähnyt minut?

— En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka "Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta… Sanokaas, vieläkö lordi Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?

— Hänet on ammuttu, näyttelijätär vastasi kuivasti.

— No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.

Nuori nainen katsoi vihaisesti tuota pitkää, yksikätistä miestä.

— Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi kiivaasti.

— Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä… Mutta olkaa varuillanne, hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien muittenkin lausua teille tunnustukseni…

— Mistä?

— Kauniista sääristänne, miss Lyall. Kuuluisista kauniista sääristänne.