XLVI.
Tahvo Partio translation
DELMAN KYNNET.
Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva mies, mutta hän oli kurjassa asussa — niin huonossa, että Pearin maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.
Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret, älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu irtolaislainsäädännön piiriin.
Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies, tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.
Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka vielä katseli epäröiden maankiertäjää.
— Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta vähän epäilyttävältä.
Konstaapeli tervehti kunnioittavasti.
— Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole juovuksissa.
Jones nyökkäsi.
— Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti itsekseen. Ja Herra ties… Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.
Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.
— Kuka te olette? hän kysyi.
Toinen katsoi melkein hänen ohitseen eikä vastannut.
— Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se, jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.
Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei virkkanut mitään.
— Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?
Konstaapeli oli sillä välin tullut lähemmäksi.
— Otetaanko hänet? hän kysyi.
Jones kohautti olkapäitään.
— Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen, ja tiedättehän, että…
— Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme antaa olla…
— Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi, katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen… Olen juuri etsimässä erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului hai-kaloihin… Hän oli heistä kaikkein vaarallisin… Ja Jumala ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään tapauksessa pääse meiltä… Näkemiin!
Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka muistuttivat suden ulvontaa.
Salapoliisi pysähtyi käynnissään.
Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.
Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.
— Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli menneeksi!…
Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.
Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen kirkaisu.
Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi ulos. Mutta hän myöhästyi.
Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.
Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet…
— Missä olen? hän kysyi raukeasti.
— Hounslow'ssa, Burns vastasi koneellisesti.
Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli piehtaroinut.
Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.
Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.
Burnsilla oli raivoisa huudahdus huulilla.
— Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti… Etkö tiedä, että meidän on käsketty vangita heidät elävinä?
— Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään kohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.
Burns muokkasi.
— Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti, kumartuen katsomaan belgialaista.
Mutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut tyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten kiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt hymyilevä sävy.
Hänessä oli vielä henki, mutta hän oli menettänyt tajunsa.
Vain hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja kouristuivat…
— Katsos käsiä, Burns kuiskasi, niissä on kuin tiikerin kynnet…
Sitten he nostivat ruumiit autoon.
— Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen matkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä erottaa, kuolema yhdistää… Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja elämän pelissä… Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli vaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet…
— Ne ovat François Delman kynnet, Jones murahti, paljastaen päänsä.
Burns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa takaisin suurkaupungin usvaan.