VI.

HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.

Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut. Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin Rotterdamiin, missä hän karkasi.

Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.

Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen, jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli kauhea ihmisen nähdä.

Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen ystäväinsä luo.

Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni. Oliko puhe vain torpedoveneestä?… No niin, se hänellä oli. Se oli käytettävissä.

Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija. Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin. Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.

— Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.

En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja viipotti nyt tuuliajolla.

Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.

Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva! Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen olleen koematkallaan… Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.

— Mutta, intti nuori mies — —

— Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien, jonka sallimus on meille osottanut… Rikoksen ijankaikkinen taistelu kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan… Ymmärrätkös nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen… No!

Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.

Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat silmänsä loistivat kuin näädällä.

— Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa? Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni — sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat tämän sodan aiheuttaneet.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon naksuttava käynti.

Oli kuin vuosisatainen viljelys laahustaisi esiin.

Silloin nuori mies nousi hymyillen.

— No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus hiukkasesta merirosvouksesta…

— Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.

Oliko Jean Bart merirosvo — taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.

— No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi. Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.

— Ja se on? Anstey kysyi.

— Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!