XLI.

MATKALLA LONTOOSEEN.

Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän saattajille.

— No, hän sanoi iloisesti, saittepa hänet mukaan, tuon pirun merirosvon.

— Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.

Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä, alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten se tuijotti jälleen etäisyyteen.

Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi vaununakkunaan…

— Oletteko puhutelleet vankia? hän kysyi käheästi.

— Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei ymmärrä, mitä me sanomme.

— Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on ruokittava hyvin.

Miehet nauroivat.

— Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä lajia hän on miehiään.

— All right… Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.

Lugeni pudisti päätään.

— Et mitään, hän vastasi. Kyllä — tosiaankin. En näet tahdo joutua vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään. Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?

— Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana. Mitä se ukkonen sanoo?

— Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu. Viaton ja yhä viaton!… Ja sitten hän valittaa nälkää.

Kersantti näytti nololta.

— Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein tuoretta, hän puolustihe.

Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman kätensä kopeloidessa taskua.

— Antakaa tänne, hän sanoi käheästi. Eipähän tuo pure.

Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten hitaasti sidotulle vangille.

— Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.

Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi. Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.

— Kiitos ystävyydestäsi, hän kuiskasi. Ja jää hyvästi!

— Olipa se ahne, muuan vanginvartija nauroi.

— Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?

— Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa. Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään, ennenkuin viikko on ummessa.

Dick Anstey nyökkäsi, katsoen ulos akkunasta.