IV.

MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.

Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.

Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli sukkasillaan.

Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.

Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen, jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran hiljainen haukahdus.

Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. — Sitten oli taas kaikki hiljaista.

— Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi, puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin piipusta… Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.

Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä ja kivettynyt ilme. — Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.

— En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. — Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi kaukaista kekälettä.

— Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä. Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen… Isänne oli minun ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

— Olen kuullut mainittavan hänestä, Ambroise virkkoi…

Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. — No, hän sanoi hiljaa, sitten olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt — siitä saakka, kun sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. — Hänet surmattiin, toinen jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.

— Hänen nimensä? nuori mies kysyi jännityksellä.

— Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap van Huysmann. — Syntyi lyhyt äänettömyys.

— Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä. Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla. Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja uhrautuvaisen isän… Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen. Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No… mutta minun oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille… Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille. Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa, että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön…

Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla Salomonin saarten pakanoille… Meidät laskettiin maihin Malaytan saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun verran, josta voi olla hyötyä… Uskallan sanoa, nuori ystävä, että teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia… Meidän oli pakko ampua heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia; mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.

Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme. Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin niiniköysiin.

Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua tunnollisesti, niinkuin näette… Lopuksi minut nakattiin pois kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä… Mutta seuraavana päivänä minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana — innokas ja uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä, paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.

Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä. Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa, François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.