XI.

SODANJULISTUS.

Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli 6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen, heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen paperossia poltellen… Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen… Eikö joku nauranut?

Eiköhän hän ollut erehtynyt?

Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi naurun — itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.

Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä odottamattomalla mielenpurkauksella?… Hän ei muistanut kuulleensa sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia, josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi tuoliltaan.

— Mitä teidän ylhäisyytenne suvaitsee? hän kysyi.

— Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara, hän sanoi tyynesti… Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä päivästä alkaen uusi vihollinen.

Sihteeri katsoi häntä hämmästyneenä.

— Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa. Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!

Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.

Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä. Se kuului:

"Sir Edward Grey!

Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa, on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret ovat — Englannin suurista sanoista huolimatta — vielä vapaina vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.

Kanavassa, toukokuun 22 päivänä.

Hai-kalat.

Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty toisille sotaa käyville valloille.

Samat."

Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua. Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa — ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.

Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.

— Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut pahantekijäin maailmassa mitään liikettä… Syynä kysymykseeni on eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua ulkoministeriössä…

Poliisipäällikön vastaus sai nuoren diplomatin höristämään korviaan.

— Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä. Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli passit, joissa oli sir Edwardin nimi. — Sihteeri höristi korviaan.

— Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia. Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa…

— Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa. Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.

— Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? — Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo kadota?

— Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta… ei tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.

— No, mutta kalastajalaiva ei kai ole omiaan herättämään mitään pelkoa.

— Ei, tietysti.

— Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta. Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään…

Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.

Sihteeri nousi ja kumarsi kunnioittavasti.

Se oli "The first Sealord", ensimäinen merilordi, sir Winston Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen Englannin laivaston sivilipäällikkö.

— Onko sir Edward saapuvilla? hän kysyi hieman hengästyneenä.

Sihteeri aikoi vastata, mutta samassa ministeri tuli virkahuoneestaan.

Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.

— No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas ystävä.

— Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.

— Saakelin saksalaiset, Grey murahti.

— Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.

— Mitä sanotte? Portsmouthin edustalla?

— Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä…

— Terveisiä?

— Niin — terveisiä teille.

— Minulle?

— Niin, terveisiä sir Edward Greylle — Hai-kaloilta.

Silloin Englannin suurin mies ei enää nauranut.