XX.

KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.

Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua. Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja, joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut mieliin rauhoittavasti.

Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.

Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein tarkkaan.

Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.

— Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen epäilyksen vivahdus.

— Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?

— Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen, pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut mahdollinen.

— Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla on erikoiset terveiset mr Redpathilta.

Ranskalainen joutui yhä enemmän ymmälle.

— Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia, mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.

— Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään saisi vähän kylmää olutta.

Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.

— Tuohon siis Jerôme-vaari hirtettiin, hän virkkoi.

Cottet katsoi ihmetellen vieressään seisovaa pitkää miestä.

— Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta kuinka…?

— Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku, joka tunsi tehtävänsä.

Cottet katsoi terävästi virkaveljeään.

— Siitäkö syystä olette tullut Kanavan tälle puolelle? hän kysyi.

— Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.

Cottet nyökkäsi.

— Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies. Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin…

— "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.

— Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.

— Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa? hän jatkoi vilkkaasti.

— Minulla on omat ajatukseni, ranskalainen vastasi vältellen.

— Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.

— Sikälihän meillä on johtolanka, Cottet lausui miettivästi…

— Enemmän… meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka, vaan kokonainen manillanuora.

— En ymmärrä teitä oikein…!

— No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.

— Ei tietysti.

— Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme työskentelevät.

Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri, englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan ajatellutkaan.

— Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja milloinka käymme toimeen?

— Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.

Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen ja sai riittävän määrän olutta.

Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari oli surmattu.

Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.

— Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa — niin ohkaista ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin. Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?… Ettekö?… Hän oli sen kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet vuodet etsineet.

Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista varokeinoista huolimatta.

Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.

Cottet ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä.

Sillä molemmat nuoranpätkät olivat niin yhtäläiset kuin kaksi vesipisaraa.

— Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta —

— Tarkoitatte?

— Hai-kaloihin!