III.

KOLMISIN.

Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi nurkkaan. — En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.

— Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua, mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.

Ranskalainen hymyili ivallisesti.

— Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia. Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin… Mutta nyt olet käynyt koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä. Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi…! Minä olen laittanut järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää, ennenkuin tulet luokseni kontillasi.

Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan. Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.

— En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi. Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.

Ranskalainen kumartui tiskille.

— Oh-hoh! hän melkein kiljasi… En ole mikään nauta, Dick hyvä. Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta neljäkymmentä miestä — sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä hänellä on tekemistä?

Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.

— On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin vesikuopissa. — Isäntä katsoi häntä suu selällään.

— Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se syhyttää vasenta käsivarttani.

— Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja punainen risti saaneet sinut…

Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:

— Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi maksaa sinulle kerran kaulasi…

Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o 3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.

— Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan huoneen. — Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.

— Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. — Ambroise Vilmart hymyili.

— Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun vieraanne suvaitsevat moittia teitä.

Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.

— Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?…

Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja nyökäytti päätään ajatuksissaan.

— On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. — Ambroise Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.

— Tunnetteko isäni?

— Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. — Nuori mies tarttui häntä käsivarteen.

— Mikä on hänen nimensä? hän kysyi käheästi.

— Hänen nimensä oli François Delma.

— Ja äitini?

— Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta. Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä…

Nuori mies jäi seisomaan ällistyneenä.

— Sepähän nähdään, hän murahti.

— Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. — Nuori mies nyökkäsi ajatuksissaan päätään.

— Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä…

— Herstalin torilta…

— Niin, mistä sen tiedätte?

— Koskapa minä teidät vein sinne 21 vuotta sitten.