XXII.

UHKAUS JA KASVOT.

Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.

Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein uskomattomalla varmuudella.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi milloin tahansa.

Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat…

Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut häntä millään tavalla.

Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.

Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten keskuuteen.

Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.

Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar, jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.

Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.

Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman kalliiseen maineeseensa.

Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan, maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä — ja niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka Tom Murphyn vei kuolemaan.

No niin — nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.

Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään — joka sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, — ja miss Edna tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.

Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.

Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti hiukan koetella merirosvon suonta.

— Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"

Anstey hymyili.

— Teidän tahtonne on minun lakini, hän sanoi ivallisesti.

— No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen. Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".

— Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi. Muistan teidät vielä "Cinderellassa"… teidän kauniit säärenne…

— Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!… Kertokaa minulle mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta. Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.

— Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen aparaattinsa…

Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla kädellään piippunysänsä.

— Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot nukkuvat.

— Mitä tarkoitatte tuolla lörpötyksellä?

— Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen. Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne meidät. Te tiedätte liian paljon.

Hän vilkaisi neitoa pikimmältään. Tämä oli sulkenut silmänsä.

— No? Anstey kysyi ankarana.

Nuori neitonen avasi silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

— En kuullut, mitä sanoitte, hän virkkoi haukotellen.

Anstey hymyili.

— Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua, tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma on niin ankara… Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin maailma.

Dick Ansteyn äänessä oli hienoinen uhkaus.

Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia lemmestä, ruusuista ja keväästä.

Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa kanssa leikkivän käärmeen päässä.

Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista hymyään.

Mutta miss Edna ei enää laulanut lemmestä, ruusuista ja keväästä.