XXV.

VIHKIÄISET.

Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen. Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.

Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen, ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten historiassa.

Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.

Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä, eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen suun.

Koko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin, jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.

Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.

Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.

On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä — hän erehtyi surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa, sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.

Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen kultasankaisia kakkuloitaan.

Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku, joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan, puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa — niinkuin olisi kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.

Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita, mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti, että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää… Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli alottelija — vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen käärmetarhan matelijoita. No niin — siitä hän saisi kärsiä!…

Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.

Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.

Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.

Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.

Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät, suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.

Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.

— Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa, niinkauan kuin olette meille uskollinen…

Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää näyttäneet pelottavan häntä.

— Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma. Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen — nuorimman ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi maailmassa, jota te olette rakastava.

Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.

Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.