XXVI.

PIENI TEATTERITEMPPU.

Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn luona. — Tullessaan kannelle, mrs Vilmart — niinkuin kaikki häntä nyt kutsuivat — pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli. Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.

Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja onnellinen hän oli.

Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo. Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti, hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi rakastajaansa.

— Yhä yhtä rakastunut, lausui ääni hänen vieressään.

Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.

— Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle — ja onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta se tekee mielen katkeraksi.

— Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista miestä.

— Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua. Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin. Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän ja syvästi tunteinani surun vallassa.

Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren aviomiehen ymmälle.

— Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita tuhkanharmaita kutreja.

Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.

— Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin. Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!

Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta. Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä… Nyt mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.

— Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini… eikä tehtävämme ole vielä päättynyt.

Nuori mies katsoi häntä vakavasti.

— Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.

Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.

— Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät… että minä seuraan sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa jotakin…

Hän pudisti päätään.

— Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne. Huomenna lähdemme jälleen ajoon.

Edna koetti miehuullisesti kestää kärsimänsä pettymyksen.

— Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni, ja silloin…

— Tuskin, mies huudahti kiivaasti. Me haistamme vihollisemme jäljet…

— En oikein ymmärrä sinua.

Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti, minkälaisen aparaatin oli keksinyt.

Nainen kuunteli tarkkaavasti.

— Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka on varmaan miljonien arvoinen.

— Niin onkin, mies myönsi ylpeästi.

— Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi innokkaasti.

— Koska minun ei ole sopinut, mies vastasi melkein ankarasti.

Edna katui kysymystään.

— Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida vahingoittaa — tavalla taikka toisella?

Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto mairitteli häntä.

— Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko aparaatti on hyödytön.

Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa suuteloon.

Ambroise sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä intohimoisesti.

— Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään. En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.

Mies kumartui hänen ylitseen.

— Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua rakastan!

* * * * *

Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa, raskasta rykimistä.

— Mikä sinun on, Edna? hän kuiskasi. Oletko sairas?

— En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on luultavasti meri-ilma… rintani ei ole vahva…

Nuori belgialainen hyppäsi pystyyn kuin teräsjousi.

— Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot Rivierasta?

— Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta yskäkohtausta vastaan.

— Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni läpi koko Ranskan.

— Mutta sinun aparaattisi! vaimo virkkoi raukeasti.

— Sen voi joka lapsikin hoitaa.

— Niin, niin, hän huokasi väsyneesti. Puhukaamme siitä huomenna…

Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm Treen johdolla.