XXXVII.

"HAIN" HAMPAISSA.

Oli sunnuntai.

Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat kirkkoon menossa.

Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.

Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa kuin ilmalaivan pärinä.

Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta lippu valkoisille pääkalloineen.

Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai" piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa, nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa ennustavana keskellä hänen päälakeaan.

Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella, huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.

Lugeni oli nyt tarttunut peräsimeen.

Sitten kuului etukannelta Pleymin ääni:

— Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka. Laskekaa sumuraketit!

Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.

Pleym nauroi hiljaa mielissään.

— Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista. Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan… Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden perästä - taikka eräässä toisessa paikassa…!

Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.

— No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut keulakannella olevalta tuoliltaan… Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy kiirehtiä, sillä usva hälvenee.

Mutta tanskalainen ei hievahtanut.

— Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti… Kiiruhtakaa nyt, pojat!

Jarvis viivytteli vielä.

— Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.

Se hävisi sumuun melkein silmänräpäyksessä.

Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.

Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja kirposivat jokeen.

Sitten raajarikko laskeutui veteen ja ui omituisilla matelijan otteilla maalle.

Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä tarkastamaan.

Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.

Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja heittäytyi levähtämään koivulehtoon.

Kuullessaan pamahduksen hän hymyili.

— Viimeinen uhri, hän murahti. Voi sitä, joka joutuu "Hain" hampaisiin!