XLV.

YSERIN KERSANTTI.

— No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt puhua?

Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän loppuaan.

Mutta Dick Anstey katsoi hymyillen tuomarinpaikalla istuvaa ankaraa miestä.

Tuomari ei odottanut hänen vastaustaan.

— Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.

Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua, joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään…

— Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä, joka kuului melkein ilkeältä… Teidän pitäisi itsenne olla hiukan vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.

Tuomari punastui.

— Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte, herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns, joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.

Lakimies tarttui mustaan hattuunsa.

— On niitä, jotka eivät mene mielellään hirteen, hän sanoi hiljaa.

— Minä en aijo mennäkään hirteen, syytetty vastasi.

Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin…

Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä. Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa…

Silloin vanki hymyili, ja yleisöä puistatti tuo hymy kuoleman kynnyksellä.

Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.

— Onko vangilla mitään muistuttamista? tuomari kysyi lyhyesti.

— Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä pelastaa minut hirsipuusta.

Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen nimelleen loistoa.

— Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan rangaistuksen täytäntöönpanoon.

— Tuomio on langennut, tuomari sanoi kylmästi.

— Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.

— Ja minkä tähden?

— Koska hän on sotilas.

— Niin on, kuului voimakas ääni todistajakäytävältä.

Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui varovasti.

— Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen tuota miestä.

Hän osotti syytettyä, joka oli noussut seisomaan.

— Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa hänet, jos tahdotte, herra tuomari… Anstey on seisonut pyssynsuun edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä… Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella. Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä. Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.

— Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni. Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!

— No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi. Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?

Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta… Ja tiedättekö, mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!… Lähtikö hän käpälämäkeen?… Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni, niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan löysillä patroneilla… Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren… Hän pelasti henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus. Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman, minkä tuo mies. Hän on pahantekijä — well, sitä en tiedä. Mutta että hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja, nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä… te aijotte tavallisena ryövärinä hirttää… miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.

Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.

Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin levollinen ääni.

— Miksi ette ole maininnut tästä mitään?

Dick Anstey katsoi häntä nuoraan silmiin.

— Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla hirtetyksi…

— Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta osottavalla äänellä.

Anstey hymyili.

— Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa, mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen…

Tuomari nyökkäsi myöntäen.

Seuraavana päivänä Dick Anstey ammuttiin sotilaallisin kunnianosotuksin!