XXVII.

MERKILLINEN KOHTAUS.

Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa sähkösanomaa.

Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut koskaan elämässään ollut niin huono onni.

Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta mihin satamaan?

Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän hänestä loitolla.

Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi asemalle.

Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.

Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät, jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.

Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan, mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.

Nuori nainen käänsi hitaasti kasvonsa nuorta seuralaistaan kohti.

Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?

Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa. Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.

Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni. Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön — monet monituiset kerrat. Mutta missä? — Herran nimessä missä?

Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.

Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.

Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan jokaiset näkemänsä kasvot.

Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta sittenkin.

Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista. Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.

Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin, jota ei tahtonut uskoa miehelleen.

Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut, himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä suhteessa kyllin selvää kieltä.

Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa, niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla, oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen kiemailevista silmistä.

Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.

Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!

Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori nainen oikeastaan kurkisteli?…

Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!… Hän yritti lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa… tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua. Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen… Oliko hän sattumalta joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.

Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut noita vaarallisia silmiä.

Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun tapaansa katselemaan matkustajia.

Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.

Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa. Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen silmäyksen.

Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.

Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa — kadonnut ja itkien kaivattu Edna Lyall se oli ilmestynyt hänen silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa — kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.

Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa selvä.

Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre Cottet'lle Dieppeen.

Sitten hän meni ajatuksiinsa vaipuneena rantaan motoriveneelleen.