XVI.

KYNNET, JOTKA KASVAVAT.

Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä vihanryppy.

Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.

— Kuka se on? hän virkkoi.

Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli hävinnyt kuin puhaltamalla.

— Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti. Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden tullen viedään teidät maihin.

Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää, voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.

— Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan itseänne. Jos…

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet lopettamaan keskustelun… Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän kiiruhti pois…

Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen jakelevan komentohuutoja… Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.

Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.

Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin, pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli kaukaa dynamon jyskytystä.

Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa. Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään…

Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että laiva nosti Englannin laivaston lipun.

Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se jatkoi matkaansa etelää kohti.

Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.

Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista, mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.

Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.

Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti. Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena hyökkää taisteluun — esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen esihistoriallisen eläimen kimppuun.

Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy keulassa suoraan hirviön päälle.

Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään kiehui… Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.

Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä olivat kovat ja julmat.

— Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen käsivarteensa.

— Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa, joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa, jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon. Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.

Se muistutti karvaista petolinnun kynttä — taikka orangutangin valtaista surmansormea.

Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän nauroi sen nähdessään.

— Ne ovat François Delman kynnet, hän mutisi, jotka nyt kasvavat esiin.