XIV.

VAARA ILMASTA.

— Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain" langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä. Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.

Nuori insinööri katsoi ylpeänä aparaattiaan.

— Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa, joka äkkiä ponnahti koilliseen… tuolla tulee suuri laiva 15 neljännespeninkulman päässä.

— Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä, että tulossa on valtainen teräsruho… Tuo vihreä, neula, joka vapisee kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä… Tuo punainen on vähän levottomampi… sanokaamme, että se tietää torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai lastihöyrylaivaa.

— Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi. Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa. Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä. Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla… Lännessä on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan kaakkoon päin… Sukelluslaiva on lähinnä… Se on tällä hetkellä 4 neljännespeninkulman rajalla… Mutta otettuamme signaalimaston alas, on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

— Näetkö muita laivoja?

— Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva. Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen tunnin kuluessa.

Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä entinen lähetyssaarnaaja hymyili.

— Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui. Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten rypälenestettä.

— Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia. Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie. Se on kaakkoon… Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos valonheittäjä keksii meidät yöllä.

— Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä, joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa… Siitä syystä on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen… Äläkä sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää. Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin… ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä… Mitä taivaaseen tulee…

Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista, sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.

— Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin 2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.

Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.

— Onko se huomannut meitä, Lugeni? raajarikko kysyi levollisesti.

— Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.

Pleym nousi vaivalloisesti.

— Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki, että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.

Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen miellyttävää naurua.

— En usko lentäjäin antavan niin helposti puijata itseään.

— Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä, Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan, että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää harhaan parin sadan metrin päästä…

Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua, joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.

Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.

Samassa räiskähti kuularuisku… Vesilentokone teki kuperkeikan, joku olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.

— Mitä teemme? italialainen kysyi.

— Menkööt helvettiin, tanskalainen murahti happamesti.

Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme ihmisiä.

Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. — Minkä tähden? hän kysyi melkein nöyrästi.

— Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja toiseksi, koska hän on nainen.