XXIV.
Tahvo Partio translation
VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.
Kuuluisa näyttelijätär, "Empiren" ylpeys, istui hytissään jälleen yksin.
Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus, jota ei voinut välttää.
Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui, kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen teräspedon sielussa.
Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.
Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.
Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla hirsipuun portailla — mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä…
Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. — Kehoitan teitä ottamaan päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen odottaa!
Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.
— Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää omaa ääntään.
Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki, hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?… Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja hurmaavia sanoja miesten korviin.
Niin — kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä kultakolikoilta.
Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa. Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut hänelle moniin vuosiin. Well — se ei ollut, niinkuin lordi Avondale kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen — ei, se oli hänen öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus. Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon…
Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan!
Hän polki jalkaa lattiaan.
Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!
Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa… Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä… ja taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine, epäinhimillisine ryppyineen…
Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä koskaan haihtuneet.
Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa… Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia toalettitaiteen aseita. — Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.
Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin — englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja hän esittäisi osansa hyvin!… Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan… Sen miehen onni loppuisi lyhyeen.
Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä? Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi autonohjaajaa tai lakeijaa…
Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.
Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.
— Bellissima, hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät vihkipallille.
Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki, ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.
Neito astui hänen luokseen ja laski siron kätensä hänen käsivarrelleen.
— Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla liikkeellä.
Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen halveksimaan naisia.
— Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen, kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. — Hän keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.
— Ja teidän tulee muistaa yksi asia.
— Mikä?
— Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta kynnet sille, jota hän vihaa.
Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet — nuo hirmuiset kynnet.
Sitten hän kumarsi ja tarttui nöyrästi huokaisten Lugenin käsivarteen.