XL.

URHOOLLINEN SOTILAS.

Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa sijaitsevasta Falmouthista.

Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa, mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.

Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun Lontooseen.

Eräs pieni, sivilipukuinen herra tuli häntä vastaan.

— Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs te tulette?

Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.

Pienellä herralla kihosi veri päähän.

— Rohkenenko pyytää teitä vastaamaan kysymykseeni? hän sanoi äreästi.

— En tunne teitä, sotilas murahti.

Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.

— Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie, sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa… No, mitä te kysyittekään?

— Minä kysyin, mistä te tulette, salapoliisi vastasi loukkaantuneena.

— Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen kuukautta.

— Mitä te siellä teitte? poliisi jatkoi melkoisesti lauhtuneena.

— Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.

Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä, jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]

— On kai teillä todistus sairaalasta, jossa olitte hoidettavana, tai…

— Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani. Siitä näette minun samaisuustodistukseni.

Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin soturi oli pyytänyt.

— Dick Anstey hän luki, korpraali… Siihen hän pysähtyi ja katseli nolona ympärilleen.

— Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on paennut.

— "Hai", mikä se on?

— Ettekö sitten ole lukenut lehtiä?

— En, tämä on ensimäinen, minkä olen nähnyt moneen kuukauteen.

Salapoliisi antoi sitten jännittävän kuvauksen hirveästä kaappaajasta.

Dick Ansteyn kasvoilla näkyi mitä suurin hämmästys.

— Nyt minä ymmärrän, hän virkkoi.

— Mitä te ymmärrätte? salapoliisi kysyi.

— Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti ja miettien… he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä ja raihnaisilta… Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa kaivoksia, mutta olivat eksyneet… Heidän oli määrä mennä pohjoiseen, sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille siiloin tien Redruthiin.

Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.

Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti, kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.

Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.

Hän nousi hitaasti.

Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.

Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja veriset.

Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa helisivät käsiraudat.

Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli tuntenut Lugenin.

Kiirehtimättä Anstey tunkeutui asemahuoneen ovelle.

— No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko saaneet hyvän saaliin?

— Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.

— Ja nyt hänet viedään Lontooseen?

— Niinpä niin.

Anstey hymyili synkästi.

— Sinne minäkin menen, hän sanoi. Voin siis auttaa vartioimisessa.

Samassa vietiin vankia ohitse. Hänen silmissään oli synkkä rukous.

Anstey nyökkäsi hitaasti.

Sitten hän nousi junaan.