XIX.

MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.

Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää sormillaan.

Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää tunteneet sir Winstonia.

Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla hartioillaan vastuunalaisuuden taakan. Hänen itsensä huomaamattakaan, jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut, jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa, kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan hädästä ja ahdingosta.

Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.

Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli opettanut Englannin meriministerille — että täytyy osata odottaa, kun on taistelussa.

Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta, pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi odottamisen hyödyllisen taidon.

Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului juttelevan sihteerin kanssa.

Meriministeri nousi ja avasi itse oven viereiseen huoneeseen.

— Onko mr Burns täällä? hän kysyi.

— Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.

Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.

— Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti… Ja pitäkää huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse… Meillä on vakavia asioita.

— Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa työhuoneessa.

— On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen sanoi.

— Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.

— Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti. Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen mukiinmeneviä.

— Te tunnette heidät siis hyvin? ministeri kysyi innostuneena.

— Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla kiikarissa. Mutta nyt…

Churchill kumartui äkkiä innostuneena eteenpäin.

— Nyt, te sanoitte… on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa poikkeuksellinen olotila?

— Niin…

— Kuinka niin?

— Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta…

— Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin etuja tuntuvassa määrässä.

Burns rypisti kulmiaan.

— Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä Lontoossa…?

— Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?

— Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.

— Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli kaikilla ulkoministerin passit.

— No…?

— Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla selville, ketä nuo miehet ovat? — Salapoliisi hypähti istuimellaan.

— Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on suhteita Dieppessä — eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.

— Mikä hänen nimensä on?

— Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.

— Ei käy, hän sanoi.

— Kuinka niin?

— Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset lähtivät Dieppestä.

Burns hypähti seisomaan.

— Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!… No, silloin on kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van Huysmann on palannut Amerikasta… Ja mitä muuta on tapahtunut?

Ministeri vähän vitkasteli.

— Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi, laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.

— Ja te luulette?

— Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet, joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme — eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.

— Mutta eikö Englannin laivasto…?

— Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.

— "Hain"?

— Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi… Se on viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita… Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.

Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet nyrkissä.

— Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle. Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.