XXVII.

OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.

Maassa oli kevyt sumu, mutta taivas oli selkeä ja kirkas.

Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä. Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä. Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui rannikon vaarallisten särkkien yli.

Peräsinhuoneen synkkä olento oli äkkiä noussut.

— Nyt ajamme matalikkoon, hän kuiskasi. Pitäkää varanne!

Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.

Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin — ei pienen majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella, suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.

Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen muutamien metrien päähän rannasta.

Perämies nousi seisomaan.

— Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät. Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna menee juna Parisiin… No, vie rouva maihin, Jean!

Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua, kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin turkiskappaan kääritty.

— Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja kumartui nuorta miestä kohti… — Sinä menet vaaralliselle retkelle. Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle, että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi… ymmärrätkö, poikani!

— Minä luotan Ednaan, Ambroise sanoi arvokkaasti…

— Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin meidän tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi. Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi…

Ambroise aikoi vastata, mutta raajarikko keskeytti hänet.

— Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi. Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle, että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa — joko vaimoinesi tai ilman häntä! — Ambroise puristi raajarikon käyriä sormia.

— Kiitän neuvoistasi, hän sanoi. Ja minä seuraan niitä.

Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo, sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.

Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti merelle.

Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.

— Kuka siellä? kysyi matala ja karkea ääni.

— Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen, Ambroise vastasi äreästi.

— Mahdotonta, mies sanoi. Meillä ei ole hevosta kotona.

— Minulla on terveisiä François'lta ja 20 frangia taskussani.

Miehen liikkeisiin tuli heti toinen vauhti. Hän repäsi oven selälleen.

— Herrasväki on hyvä ja astuu sisään. Hevonen valjastetaan heti paikalla.

Kelpo kalastaja näytti unohtaneen, että hevonen ei ollut kotona.

— Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset. Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan englantilainen salapoliisi.

— Mitä hän nuuski? Ambroise kysyi.

— Se oli ovela mies, kalastaja vastasi… hänellä oli hajua. Hän kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.

Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.

Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin tulpan suuhunsa.

— Kuka tuo nainen on? hän kysyi epäluuloisesti.

— Hän on vaimoni, Ambroise vastasi.

Kalastaja mietti hetkisen.

— En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?

— Hänen poikansa, Vilmart vastasi äreästi.

Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät hänen käsiinsä.

Nämä nähtyään, kalastaja nyökkäsi.

— Se on totta, hän sanoi hiljaa itsekseen ja meni ulos valjastamaan hevosta.

— Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä tuntuu kamalalta.

— Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla Parisiin.

Ednan ajatukset kääntyivät äkkiä toiseen suuntaan.

— Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.

— Se on totta, mies nauroi, ainakin muutamia miljoneja.

— Ja ne ovat sinun?

— Ei. Ne ovat "hai-kalojen" yhteistä omaisuutta.

— Mutta kuka ne nyt saa?

— Minä vien rahat pankkiirillemme Parisiin.

— Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä semmoisia suhteita?

Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.

— Kun hän vain ei varastaisi rahoja, Edna kuiskasi äkkiä.

— Ketä tarkoitat?

— Pankkiiria.

— Sen hän kyllä jättää tekemättä.

— Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään kassavaillinkeja.

— Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja meillä on siksi kovat kourat.

Edna nyökkäsi hajamielisenä.

— Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat parhaassa turvassa meillä?

— Minulla ei ole niihin mitään oikeutta, hän sanoi tyynesti ja torjuen.

Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.

Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa kiitollisuuden.